Kuukauden kamerat 2026

Vanhojen valokuvien keräily on harrastuksena vaativaa. Kuvien määrä on lähes loputon, ja kiinnostuksen rajaaminen voi tuntua mahdottomalta tehtävältä.

Omasta kokemuksestani voin kertoa, että 1990-luvulla ajattelin kerätä kaikkien Suomessa toimineiden käyntikorttikokoisia valokuvia tuottaneiden studioiden erilaiset pohjukemallit ja ajoittaa ne. Kun koossa oli yli kaksituhatta erilaista mallia, huomasin, että tehtäväni ja aiherajaukseni oli mahdoton: erilaisia pohjukkeita olisi ehkä tuhansia ja tuhansia lisää.

Myin kokoelman järjestettynä Suomen Valokuvataiteen Museolle, ja kokoelman ohessa sekä Sven Hirnin pohjatyöllä syntyi myös kirja Suomen valokuvaajat 1842-1920 (1996). Kirjassa on listattu yhdeksisensataa ateljeekuvaajaa, ja lukumäärä on noussut reilusti, kun Suomen Valokuvataiteen Museo on ylläpitänyt tietokantaa Kuka kuvasi ( https://kukakuvasi.valokuvataiteenmuseo.fi/ ).

Jos keräilykelpoisiksi katsotaan kaikki analogiset valokuvat vuodesta 1839 alkaen, kuvatulva on valtava. Analogisia valokuvia on maailmassa miljardeittain, joten jonkinlainen rajaus on tarpeen.

Yksi rajaus on maakohtainen: jos keräilee vain suomalaisia valokuvia, määrä laskee jo huomattavasti. Kuvan ottomaan lisäksi tarvitaan kuitenkin vielä toinen rajaus, jotta keräilystä tulisi mielekästä. Yksi hyvä rajauskokonaisuus ovat suomalaiset kuvaamot ja niiden tuottamat niin sanotut käyntikorttikuvat.

Käyntikorttikuvien eli visiittikorttikuvien eli ranskaksi carte-de-visite –kuvien aika lailla vakiokoko on 10,5 x 6,4 senttiä. Kuvat on vedostettu ohuelle paperille, joka on liimattu paperia suurempaan pahviseen pohjukkeeseen. Ensimmäiset käyntikorttikuvat Suomessa otettiin 1860-luvun alussa, ja ne pitivät pintansa valokuvastudioiden suosikkituotteena aina 1920-luvulle asti.

Käyntikorttikuvien eri kuvaamoita ja eri pohjukemalleja on kuitenkin hyvin paljon. Jos haluaa kerätä vain yhden mallikappaleen kultakin kuvaamolta, urakka helpottuu huomattavasti. Mutta tuotteliaalla ja pitkäaikaisella kuvaamolla saattoi olla vuosikymmenien mittaan kymmeniä erilaisia pohjukkeita. Suurin osa niistä tilattiin Saksasta, ja arviolta vuoden tai parin välein pohjukemallit muuttuivat. Jotakuinkin mahdolliseksi keräily muuttuu, jos keskitytään vain yhden suurehkon kaupungin kuvaamoihin ja heidän eri pohjukemalleihinsa.

Käyntikorttikuvien ikääminen on usein mahdotonta täsmällisesti, koska kuvissa on harvoin merkintöjä. Mutta jos löytää yhdenkin vuosiluvun yhdestä pohjukemallista, voi helposti päätellä, että muut samanlaiselle pohjukkeelle vedostetut kuvat ovat määriteltävissä parin vuoden tarkkuudella. Henkilötietoja kuviin on myös merkitty vähänlaisesti. Jos tuntemattomat kuvatun tunnistaminen onnistuu, lienee parasta kirjoittaa tiedot kuvan taakse kevyellä kädellä ja pehmeällä lyijykynällä. Taustat ovat nekin usein koristeellisia, joten yksi mahdollisuus on numeroida kuva taustaan lyijykynällä ja kirjoittaa numeroon viittaavat tiedot kuvan ulkopuolelle, esimerkiksi digitaaliseksi tiedostoksi. Kuulakärkikynä ei käy kuvaan tuleviin merkintöihin missään tapauksessa.

Aiheiltaan käyntikorttivalokuvat ovat lähes kaikki henkilökuvia. Mitään muuta kuin muodin tai itse käyntikorttivalokuvan konseptin muuttumista niistä ei juuri voi etsiä. Kuvissa on useimmiten myös kuvaamorekvisiittaa, jonka perusteella voidaan joskus tunnistaa vanhimpia käyntikorttikuviamme, joissa ei ole kuvaamomerkintää.

Suurimmat kuvaamot tekivät myös kopioita tunnettujen henkilöiden kuvista tai heitä esittävistä maalauksista, ja näitä kuvia myytiin yleisölle. Kuva on tanskalaissyntyisen Charles Riisin studion. Riis kuvasi Helsingissä vuodesta 1871 aina 1890-luvun lopuille. Kuva on kopio ilmeisesti Anders Hornborgia (1821-1883) esittävästä kuvasta tai maalauksesta. Kysymyksiä herättää kuvaan kirjoitettu vuosiluku 1873: Hornborg valittiin Porvoon hiippakunnan piispaksi vasta vuonna 1878. Kuva: Hannu Sinisalon kuvakokoelma.

Jos käyntikorttikuvissa on ylenpalttista runsautta, niin samaa ei voi sanoa sitä edeltäneistä kuvamuodoista. Hopeoidulle kuparilevylle valmistettu dagerrotyyppi oli ensimmäinen kuvamuoto, ja sitä tunnetaan Suomesta vain reilut sata kappaletta. Ambrotyyppejä on jo enemmän, mutta edelleen harvalukuisesti: ambrotypiassa käytettiin hieman alivalotettua lasinegatiivia, joka asetettiin tummalle alustalle. Näin saatiin näkymään positiivinen kuva. Sekä kotimaisiin dagerrotyyppeihin että ambrotyyppeihin keskittyminen lähinnä turhauttaa, koska uusia löytöjä tekee sangen harvoin ja aiheet ovat tavallisesti henkilöitä. Toki joskus äärimmäisen harvoin löytyy maisemadagerrotyyppi, kuten Tampereelta vuonna 2014: https://yle.fi/a/3-7677570

Stereokuvia eli toisistaan hieman poikkeavassa kulmassa olevia yhdelle alustalle pohjattuja kuvapareja otettiin jo 1840-luvulla, mutta niiden varsinaista kukoistuskautta kesti 1880-luvulta aina 1910-luvulle. Tavallisimpia olivat ulkomaan nähtävyyksiä esittävät saksalaiset, ranskalaiset ja yhdysvaltalaiset kuvat. Suomesta näitä näkymiä otettiin mukaan hyvin harvoin – oheisessa kuvassa ovat 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Helsingin silakkamarkkinat, todennäköisesti 29. syyskuuta. Kotimaiset stereokuvat ovat enimmin harrastajakuvaajien tuotoksia eivätkä ulkomaisten firmojen maisemanäkymiä. Stereokuvien keräily on kutakuinkin rajallista puuhaa, jos ei tartu ulkomaisiin stereokuviin. View-Master–kiekot ovat stereokuvia nekin, mutta enimmin 1950-luvulta ja sen jälkeiseltä ajalta.

Yksi usein ohitettu vanha valokuvamuoto on ferrotyyppi, jossa kuva muodostuu rautapellille. Niitä tuotettiin Suomessakin 1860-luvulta aina 1920-luvulle – suurin osa on 1890–1910-luvulla. Ferrotyypit ovat usein kuva-alaltaan pienikokoisia, mutta ne on tavallisesti upotettu pahvikehykseen oheisen kuvan osoittamalla tavalla. Valitettavan usein kuvissa ei ole ferrotyyppeihin erikoistuneen kuvaamon tai kuvaajan nimeä. Ferrotyypit ovat useimmiten henkilökuvia. Ferrotyyppien keräily on hidasta sekin, mutta niitä kuitenkin löytyy kohtalaisesti. Ongelma on tuntemattomuus: ei tiedetä kuvassa olevan henkilön nimeä eikä kuvaajaa.

Suuri muutos valokuvissa tapahtui 1910-luvulla. Käyntikorttikuvien tilalle alkoivat tulla nopeasti postikorttikoon valokuvat. On syytä erotella toisistaan varsinaiset paikkakuntapostikortit ja postikorttikoon valokuvat, joita ottivat tavallisesti kyläkuvaajat. Kuvien koko oli 9 x 14 senttiä tai 10 x 15 senttiä. Kyläkuvaajista on enemmän täällä: https://www.kysymuseolta.fi/valokuvataiteenmuseo/#!id=398

Paikkakuntapostikortit ovat hyvin kerättäviä paikkakuntakohtaisesti, mutta muille postikorttikoon kuville keräilyperiaatteena voisi olla kuvissa näkyvä ilmiö: lähes kaikki Suomen autot ja moottoripyörät on kuvattu 1920- ja 1930-luvuilla, uudet maatalouskoneet olivat kuvauskohteita ja metsätaloustyöt näkyvät kuvissa – ennen kaikkea uudet innovaatiot olivat kyläkuvaajien postikorttikoon kuvien kohteita. Toki kyläkuvaajien otoksia voi kerätä paikkakuntakohtaisesti tai sukuhistorian kuvittajina, eikä mikään estä keräämästä yhden kuvaajan otoksia.

Sota-ajan kuvat ovat yksi keräilykohde, ja niiden arvo on militaria-kontekstissa. Kun sota loppui 1945, oli Suomessa pula kuvausvälineistä ja kuvaustarvikkeista. Kyläkuvaajien postikorttikoon kuvat vähenivät lähes olemattomiin. Tilalle alkoi tulla 1950-luvun alusta lähtien harrastajakuvaajien otoksia, ja nyt filmien kehittäminen sekä vedostaminen positiiveiksi alkoi siirtyä valokuvausliikkeiden huoleksi. Toki harrastajakuvaajia oli vähälukuisasti jo 1890-luvulla, ja näiden kuvien kerääminen vaatii pitkäjänteisyyttä ja sinnikyyttä.

Yksi keräilykohde voisi olla varhaiset värikuvat. Ensimmäinen värikuva otettiin jo 1861, mutta ns. kolmiväritekniikalla. Kuvaus oli hidasta ja taitoa vaativaa sekä kallista. Nykyaikainen värivalokuvaus vakiintuivasta 1930-luvulla, kun Agfacolor Saksassa esitteli värinegatiivifilmin ja Kodachrome Yhdysvalloissa toi markkinoille väridiafilmin. Enemmän värikuvia Suomesta on 1950-luvulta, mutta vasta 1960-luvun lopulla alkoi värikuvien massatulva. Suomen värivalokuvista on enemmän täällä:https://kysymuseolta.fi/valokuvataiteenmuseo/#!id=5

Mistä vanhoja valokuvia sitten löytää? Oman suvun kokoelmat ulottuvat usein jo 1800-luvun lopulle, ja niistä on hyvä aloittaa, jos aikoo henkilökeskeiseksi keräilijäksi. Varsinkin visiittikorttikuvia on tarjolla usein hienoissakin 1800- ja 1900-luvun albumeissa kirpputoreilla ja antiikkiliikkeissä, mutta paras kanava lienee tällä hetkellä Facebookin ryhmä Visiittikortti, CDV, Visit card. Se on hyvin aktiivinen, ja jäseniä siinä on noin 2 500. Albumeista ei kuvia pitäisi irrottaa, mutta jos kuitenkin irrotat, niin ainakin kuvaa albumi lehti lehdeltä ennen purkamista sellaisena kuin sen sait tai ostit.

Vanhoja 1920- ja 1930-luvun lasilevynegatiivikokoelmia on tullut päivänvaloon viime vuosina yhä enemmän, mutta niiden konservointi ja säilyttäminen on usein museotyötä. Muovipohjaisia negatiiveja voi myös kerätä, ja niiden säilyttämiseen parhaat keinot ovat paperiset tai muoviset polypropeenitaskut. Niissä negatiivit eivät altistu liimoille tai paperihapoille eivätkä tuhoudu ajan mittaan.

Vanhoista valokuvista ei Suomessa juuri kummempia hintoja pyydetä, yleensä muutaman euron kappaleelta. Eri asia sitten ovat kymppien tai satasten arvoiset ambrotyypit tai dagerrotyypit, joiden hinnat liikkuvat satasista kymmeniin tuhansiin ( https://www.aamulehti.fi/moro/art-2000007877924.html ). Edes harvinaisimmista tai vanhimmista visiittikorttikuvista ei joudu maksamaan taskuja tyhjiksi, sillä harvinaisuus tai yleisyys ei näytä olevan juurikaan niiden hintaperusteena.

Mikä on sitten kuvakeräilyn merkitys ja tarkoitus? Ensinnäkin toki saada aikaiseksi suhteellisen kattava esitys rajatusta keräilyalasta. Toiseksi voisi ajatella jonkun asian selvittämistä kuvien avulla, esimerkiksi erilaisten metsätyövaiheiden muuttumista ajan kuluessa. Yksi hyvä saavutus on kuvaajakohtaisesti saada lisätietoa Suomen Valokuvataiteen Museon Kuka kuvasi -sivustolle? Siellä otetaan täydennyksiä mielellään vastaan osoitteessa https://kukakuvasi.valokuvataiteenmuseo.fi/ilmoita

Kuvien keräämistä harkitsevalle aloittelijalle on oikeastaan vain yksi neuvo: koska valokuvien määrä on lähes loputon, rajaa keräilykohteesi mielekkääksi jo alusta alkaen.

Hannu Sinisalo

Luigi Colani syntyi Saksan Berliinissä sveitsiläisen elokuvalavastaja isän ja puolalaisen äidin poikana. Colanilla oli isän puolelta myös kurditaustaa. Toisen maailmansodan jälkeen hän opiskeli taiteita ensin Berliinissä ja sitten Pariisissa, missä hän otti pääaineekseen aerodynamiikan.

Colani aloitti uransa autojen suunnittelijana 1950-luvulla, ja tuolloin hän teki malleja muun muassa Fiatille, Alfa Romeolle ja BMW:lle. Samoihin aikoihin Colani vaihtoi alkuperäisen etunimensä Lutz italialaissointisemmaksi Luigiksi.

Colani asui 1950-luvun jälkeen Yhdysvalloissa, Japanissa, Venäjällä ja viimeksi 2000-luvulla myös Kiinan Sanghaissa.

Colania pidetään yhtenä merkittävimmistä 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun muotoilijoista. Hänet tunnetaan parhaiten orgaanisiksi nimitetyistä, voimakkaasti kaareutuvista ja elollista luontoa muistuttavista muodoista, jotka olivat useimmiten heijastavan kiiltäviä.

Luigi Colani itse kuvasi tuotantoaan unenomaiseksi ja biodynaamiseksi: ”Luonnossa ei ole suoria linjoja.” Häntä voi kutsua syystä myös futuristiksi. Pääasiallinen materiaali oli polykarbonaatti, koska sitä saattoi helposti muokata kaareutuvaksi ja se oli kiiltäväpintaista.

Colani oli erittäin tuottelias: arvion mukaan hänen piirustuspöydältään lähti yli 4 000 suunnitelmaa. Suurinta osaa ei toteutettu, koska ne eivät olleet järin käytännöllisiä. Menestyneimpiä Colanin muotoilemista esineistä olivat Canonin järjestelmäkamera T90 ja Cobra-kuulokkeet.

Colanin elollista luontoa muistuttaneiden orgaanisten muotojen on sanottu vaikuttaneen voimakkaasti arkkitehtien ja muotoilijoiden seuraaviin sukupolviin.

Luigi Colania pidettiin vahvana ja näkyvänä persoonallisuutena, jota myös kritisoitiin: "Hän oli äärimmäinen, hän oli poptähti, kiistanalainen kriitikoiden keskuudessa. Hän kosketti kaikkea kengistä kyniin ja avaruusaluksiin, yksikiskojuniin sekä kylpytakkeihin.”

Ensimmäinen kamerasuunnitelma oli Canonille vuosina 1983–1984 tehty viiden kuvausvälineen sarja, ”5 systems”. Siihen kuuluivat Hy Pro -ammattijärjestelmä, varsin yksinkertainen Lady-puolikinokamera, Frog-vedenalaiskamera, superpitkällä zoom-objektiivilla varustettu Super C Bio sekä videokamera Homic. Kamerat muistuttivat orgaanista luontoa, eikä niitä oltu tarkoitettukaan tuotantoon. Kaikissa kameroissa oli myös integroitu filminsiirtomoottori.

Sen muoto oli hillityn kaarevalinjainen, ja T90-mallia on pidetty uuden runkomallin aloittajana – edeltäjät kun olivat enimmäkseen kulmikkaita. Muutos näkyy erityisesti Canonin EOS-malleissa: jo seuraavana vuonna 1987 esiteltiin ensimmäinen EOS 650, joka muistutti ulkoisesti T 90 -mallia melkoisen paljon. T90 oli myös ensimmäinen Canon, johon käytettiin ulkopuolista suunnittelijaa. Aiemmat rungot olivat Canonin muotoiluryhmän nimissä.

Canonin EOS-sarjaa on väitetty myös Colanin muotoilemaksi, mutta enemminkin on kyse siitä, että T 90 inspiroi EOS:in muotokieltä.

Canon T90 -mallia pidettiin muotoilultaan vallankumouksellisena. Väitteiden mukaan Colani olisi suunnitellut T90-mallin jo vuonna 1950-luvun lopulla, mutta että tuotantoon se pääsi vasta vuonna 1986. Viive tuntuu mahdottomalle, mutta joissakin muissakin Colanin muotoilemissa tuotteissa oli pitkä aikaväli suunnitelman ja toteutumisen välillä.

Kiinan Sanghaissa asuessaan Colani suunnitteli vuonna 2001 myös Seagull-järjestelmän DF 5000. Moottoriperineen se on eniten Colanin orgaanisen muotokielen mukainen. Kamerassa käytettiin Minoltan SR-bajonetilla olevia objektiiveja. On sanottu, että Seagull DF 5000 oli Minolta valepuvussa.

Seagull DF 5000 ei ollut tuotannossa kauan, koska digitaalijärjestelmät tekivät jo vauhdilla tuloaan: jo vuonna 2001 Seagull aloittikin digitaalisten kameroiden valmistamisen Kodakille.

On väitetty, että Seagull DF 5000 -mallin prototyyppi oli valmiina jo varhaisella 1990-luvulla, mutta että se pääsi tuotantoon vasta 2001. Sitä valmistettiin eräiden tietojen mukaan vain vuoteen 2002 saakka.

Colanin merkitys ei ollut niinkään hänen tuotantoon päätyneissä tuotteissaan, vaan tulevaisuusnäkyisissä suunnitelmissa. Colani oli myös ainoa merkittävä muotoilija, joka käytti elollista luontoa esikuvanaan, siis orgaanista muotokieltä.

Colani ei pitänyt itseään oikeastaan muotoilijana, kuten hän sanoi haastattelussa vuonna 1983 – siis samana vuonna kun hän loi Canonille viiden toteutumattoman kameran sarjan: ”En ole muotoilija. Olen insinööri ja kuvanveistäjä yhtaikaa. Onneksi olen opiskellut muotoilua.” Esikuvikseen hän mainitsi Hieronymus Boschin, Antoni Gaudin, Auguste Rodinin sekä Raymond Loewyn.

Hannu Sinisalo

Giorgetto Giugiaroa pidetään maailman merkittävimpänä automuotoilijana, mutta sen lisäksi hän ehti suunnitella Nikonin järjestelmäkameroita vuosina 1979–2013.

Giugiaro syntyi italialaiseen perheeseen, jossa isä ja isoisä olivat kirkkojen freskomaalareita. Jo 14–vuotiaana Giugiaro meni Torinon taideakatemiaan. Siellä hänen sanotaan opiskelleen päivisin taideaineita ja öisin teknistä muotoilua.

Hänen autoja esittävät luonnoksensa sattuivat opiskelijatöiden näyttelyssä Dante Giacosan silmään, ja Giacosa oli Fiat-autotehtaan suunnitteluosaston johtaja. Giacosa palkkasi vuonna 1955 tuolloin vain 17-vuotiaan Giugiaron Fiatille.

Automuotoilijan uran alkutaival oli siirtymistä autotehtaalta toiselle. Ensin Giugiaro oli Fiatin muotoiluosastolla, mutta täällä hänen suunnitelmansa eivät johtaneet tuotantoon saakka, mikä turhautti nuorta Giugiaroa.

Vuonna 1959 Giugiaro siirtyi Bertonelle muotoilijaksi. Täällä hän suunnitteli muun muassa vuonna 1963 Alfa Romeo Giulia Sprint GT -mallin. Bertone-aika ei kestänyt kauan, ja vuonna 1965 Giugiaro siirtyi Ghia-tehtaan suunnittelijaksi, ja hänen piirustuspöydällään syntyivät vuonna 1966 muun muassa mallit Maserati Ghibli ja De Tomaso Mangusta. Vuonna 1968 Giugiaro perusti yhdessä Aldo Mantovanin kanssa oman designstudion, Italdesignin.

Kameramuotoiluista ensimmäinen oli Nikon EM vuonna 1979. Nippon Kogaku halusi kameran, jolla olisi tunnettu muotoilija, ja niinpä he päätyivät Giorgetto Giugiaroon. Nikon EM oli aloittelijalle tarkoitettu kinofilmikoon yksisilmäinen järjestelmä, jossa olivat kaikki tuolloin tarvittaviksi katsotut ominaisuudet: vaakasuorassa Seiko-sulkimessa olivat ajat sekunnista 1/1000 osasekuntiin, manuaalivalotusta ei ollut käytettävissä, ja varsin perinteisesti muotoillun rungon paino oli vain 460 grammaa.

Runkoa valmistettiin poikkeuksellisesti vain mustana versiona, ja sitä markkinoitiin erityisesti naisille sopivana kamerana. Sen hinta oli nykyeuroissa USA:n markkinoilla pari sataa. EM-automaattivalotuskameraa tehtiin vain vuoteen 1982 saakka, vaikka sen menestys oli hyvä.

Seuraavana tilauslistalla oli Nikon F3. Se oli ammattitason järjestelmäkamera, jota olivat edeltäneet jo mallit Nikon F sekä Nikon F2. F3 esiteltiin maaliskuussa 1980. Siinä oli aukon esivalintaan perustuva puoliautomatiikka ja sähköinen suljin. Muutoin runko oli melko perinteinen, mutta siinä oli kahvaosassa punainen viiva, joka oli merkki Giugiaron muotoilusta.

Perusmallin F3 rinnalle tulivat myös mallit F3HP (n.s. High Eyepoint prisma), F3T (titaanirunko), F3P (kuvajournalistien käyttöön sovitettu malli), F3H (nopea moottoriperä) ja F3AF (automaattitarkennusmahdollisuus kahdessa objektiivissa). Eri F3-malleja tehtiin vuoteen 1997 saakka, tosin enin osa jo 1980-luvun alkupuoliskolla. Vielä vuonna 2001 tehtiin sadan F3:n erä japanilaisen Lapita-lehden tilauksesta. Siinä punainen pystyraita oli korvattu vihreällä. Kun perusmalli F3:n saa suurin piirtein 250–300 eurolla, maksaa vuoden 2001 Lapita-malli puolisentoista tuhatta euroa.

Giugiaroa oli käytetty Nikonilla järjestelmäkameroiden muotoilijana, mutta poikkeuksen teki malli L35AF vuodelta 1983. Kun muut japanilaiset kameravalmistajat olivat avanneet ”tähtää ja laukaise” -automaattikameroiden kilvan, oli Nikoninkin seurattava perässä. L35AF oli Nikonin ensimmäinen automaattitarkenteinen kompaktikamera, ja sitä tehtiin vuoteen 1986 asti viitenä eri versiona.

Seuraavaksi Giugiaron muotokieli muuttui Nikonin järjestelmäkameroissa. Mukaan liitettiin kiinteästi kiinteä kahvaosa sekä filminsiirtomoottori – moottoria ei toki ollut digitaalisissa malleissa D2H, D3 ja D4. Kameroista tuli varsin massiivisia kokonaisuuksia, joiden muodoissa ei toisaalta ollut mitään poikkeavan omintakeista.

F3-mallin jälkeen vuorossa olivat F4 (1988), F5 (1996) sekä F6 (2004). Kaikki olivat ammattikäyttöön tarkoitettuja runkoja, ja niiden objektiiveissa oli automaattitarkennus. F6 jäi Nikonin viimeiseksi ammattilaadun filmijärjestelmäksi, ja sitä tehtiin vuoteen 2020 saakka. Sen aikana oli jo siirrytty ammattikuvauksessa kokonaan digitaaliseen maailmaan, ja F7-mallia ei koskaan nähty.

Vuonna 2003 Giugiaro siirtyi Nikonin ammattimaisten digitaalijärjestelmien muotoilijaksi. Nikon oli aloittanut digitaaliset ammattirungot vuonna 1999 D1-mallilla. Kameran runko muistutti Nikonin ammattilaisfilmikameraa F5: yhteistä oli muun muassa aika-, aukko-, ja ISO-ohjainten sijoitus, mikä helpotti siirtymistä filmimallista digitaaliseen.

Vuonna 2003 oli vuorossa D2H, jonka muotoilijaksi kutsuttiin Giugiaro. Ja vuonna 2007 oli vuorossa D3, sekin Giugiaron muotoilema. Vuonna 2012 markkinoille tuotiin Giugiaron muotoilema D4 ja vuonna 2016 D5. Enimmin oli kyse pikselikilpajuoksusta, joka taas riippui valotuksen vastaanottavasta kennosta. Kun D1-mallin pikselimäärä oli vain 2,7 miljoonaa, oli mallin D5 pikselimäärä jo 21 miljoonaa.

Vuonna 2013 julkistettiin viimeinen Giugiaron muotoilemista Nikon-täyskennokoon digijärjestelmistä. Nikon Df. Pikselikilpa oli laantunut, ja kennossa oli ”vain” 16 miljoonaa pikseliä. Videotallennusta ei tässä mallissa ollut laisinkaan.

Tavallaan Giugiaro ja Nikonin suunnittelijat palasivat vanhakantaiseen aikaan, koska kaikki Df:n säätimet olivat mekaanisia kiekkosäätimiä, ja ulkoisesti kamera muistutti 1980-luvun Nikon-järjestelmiä. Siihen saattoi asettaa myös F-sarjan objektiiveja, joissa ei ollut automaattitarkennusta. Df-mallia tehtiin vain lyhyen aikaa vuonna 2013, mikä ei kerro markkinoinnin epäonnistumisesta, vaan siitä, että digimaailmassa muutoksen tuulet ovat nopeita.

Ferdinand Alexander Porsche syntyi 1935 varsinaiseen autoperheeseen, sillä hänen isoisänsä oli Ferdinand Porsche (1875–1951). Tämä oli suunnitellut aikanaan suositun sähköauton nimeltä Egger-Lohner jo vuonna 1898. Vuonna 1948 alkoi Porsche-merkkisten autojen valmistus.

Jo vuonna 1937 Ferdinand Porsche oli liittynyt natsipuolueeseen, ja II maailmansodan aikana hän suunnitteli tankkeja Saksan armeijalle. Myös F. A. Porschen isä Ferdinand Anton (Ferry) Porsche (1909–1998) oli Porschen autotehtaan johdossa, ja hän suunnitteli Porschen ensimmäisen automallin 356 vuonna 1948.

Vuonna 1943, kun Porschen laitokset – ennemminkin korjaamo kuin autotehdas – siirtyivät Itävaltaan, aloitti F. A. Porsche koulunsa Zell am Seessä. Vuonna 1950 hän palasi Stuttgartiin, missä hän aluksi opiskeli Steiner-filosofiaan perustuvassa Waldorfin koulussa ennen kuin siirtyi Ulmin designkouluun. Jo lapsuudessa F. A. Porsche sai lempinimen ”Butzi” eli vapaasti suomennettuna ”Pikku aarre”.

Opintojen päätyttyä Ulmissa F. A. Porsche siirtyi Porschen perheyrityksen suunnitteluosastolle Stuttgartiin vuonna 1958. Hänen ensimmäinen suuri autoprojektinsa oli Porsche 911, jonka hän suunnitteli vuonna 1963.

Porsche 911 poikkesi aiemmista Porsche-malleista. Se oli tyylikäs ja moderni urheiluauto, jossa oli tehokas ilmajäähdytteinen moottori ja edistyksellinen jousitusjärjestelmä. 911:n tunnusomaiset muotoilut, kuten viisto kattolinja, pyöreät ajovalot ja leveät lokasuojalevennykset, olivat kaikki F. A. Porschen käsialaa. Autosta tuli heti suurmenestys.

F. A. Porsche ei kuitenkaan pysytellyt pelkästään perheen omistaman tehtaan automallien muotoilussa. Hän perusti oman suunnittelukonsulttiyrityksensä vuonna 1972 nimeltä Porsche Design ja jätti samalla perheyrityksen suurimmaksi osaksi. Toisaalta hän laajensi muotoilukenttäänsä. Hän toimi liikennemuotoilun professorina Pforzheimin korkeakoulussa Saksassa ja jatkoi edelleen Porsche Holding -yhtiön hallituksessa.

Porsche Design erikoistui korkealaatuisten esineiden, kuten kellojen, huonekalujen ja keittiötarvikkeidenkin suunnitteluun. Porsche Designista on sittemmin tullut tunnettu maailmanlaajuinen luksusbrändi.

Porsche Designin moottoriurheiluun liittyvistä esineistä tunnetuimpia ovat ajokypärät. Ensimmäinen tuotiin makkinoille 1976 mallinimellä CP4. Kuvassa on hyvin CP4:n mallinen ja Porsche Designin muotoilema sekä valmistajan mukaan nimetty KIWI-kypärä, joka sekin on 1970-luvun lopulta.

Varsin vähän tunnettu huonekalujen maailmassa on 1980-luvulta Porsche Designin parturintuoli, jonka mallinimi oli Mr. Tsu eli CEB116PO. Tuolin suunnittelussa oli otettu huomioon sekä asiakas että parturi, ja sille ovat tyypillisiä pyöristetyt käsinojat sekä avoin alaselkänoja. Tuolia on tehty sekä mustana että punaisena. Futuristisen muotoista Mr. Tsuta myytiin hienostuneisiin parturiliikkeisiin 1980- ja 1990-luvulla, ja sen hinta on edelleen ollut huutokaupoissa kolmisen tuhatta euroa.

Kameramuotoilija F. A. Porschesta tuli vuonna 1974. Tuolloin länsisaksalaiselta Zeiss Ikonilta puuttui korkealaatuinen järjestelmäkamera. Vuonna 1973 mallinimi Contax oli lisensoitu japanilaiselle Yashicalle.

Zeiss ja Yashica aloittivat vuonna 1974 suunnitelman, jolla oli koodinimi ”Top Secret Project 130”. Tuloksena oli huippulaatuinen 35 millin kinofilmiä käyttävä järjestelmäkamera Contax RTS. Sen pääsuunnittelija oli F. A. Porsche, vaikka joidenkin lähteiden mukaan alustavan suunnitelman olisi tehnyt Katsuiko Sugaya ja Porsche olisi vain tehnyt loppusilauksen. Niin tai näin, vuonna 1975 markkinoille tullut Contax RTS oli ennen kaikkea Porsche Designin tuote.

Reaaliaikaisen valotuksenmittauksen lisäksi RTS-kamerassa oli elektronisesti ohjattu, vaakasuora kankainen verhosuljin, jonka suljinajat olivat 1–1/2000 sekuntia. Muodoiltaan RTS ei ollut mitenkään mullistava, ja sitä voisi luonnehtia hyvin ergonomiseksi kameraksi.

RTS:ää seurasi vuonna 1982 RTS II, jossa oli objektiivin läpi mittaava TTL-salamamittaus ja titaanisuljin. Vuonna 1983 Kyocera Corporation osti Yashican, ja vuonna 1990 markkinoille tuli RTS III. Siinä oli uutuutena keraaminen filmin painelevy.

A. F. Porsche muotoili Contaxille vielä kaksi muutakin kameraa: vaihdettavaobjektiivinen mittaetsinkamera G1tuli markkinoille 1994. Kameraa pidettiin tasokkaana, ja olihan se hinnakaskin: nykyeuroissa hinta oli tuolloin nelisentuhatta. G1-mallia seurasi vuonna 1996 malli G2, jossa suurin muutos oli nopeimman valotusajan nostaminen 1/6000 sekuntiin G-mallin 1/2000 sekunnin asemesta. Kummassakin kamerassa oli automaattitarkennus, ja objektiivin sekä rungon välillä informaatio kulki sähköisesti. G-mallin kameroissa ei ollut mitään uutta ja mullistavaa, mutta erinomaisen ergonomisina ja käyttäjäystävällisinä niitä voi kyllä pitää.

Contaxien lisäksi F. A. Porsche muotoili kameroita myös Samsungille, Rolleille ja Fujille. Samsungille vuonna 1994 tehty malli ECX-1 oli ulkoisesti sangen futuristinen zoompokkari, mutta sisuksista löytyi melko tavallinen kombinaatio. Poikkeavaa oli valinnainen panoraama-asetus, jolloin negatiiville valottui poikkeavan kapea 13 x 36 millin kokoinen alue. Myös zoom oli silloistenkin mittapuiden mukaan varsin pitkä, 38 millistä 140 milliin. Tämä tosin aiheutti sen, että lyhyimmän polttovälin valovoima 3.8 putosi 10.5:een pisimmässä polttovälissä. ECX-malleja tehtiin kuutena eri versiona vuoteen 2002 asti.

Viimeiseksi filmikamerakseen F. A. Porsche muotoili Rolleille erinomaisen mittaetsinkamera QZ:n vuonna 1997. Sitä tehtiin malleina QZ 35 T ja QZ 35 W. T-mallissa oli zoomobjektiivi polttoväleille 38–90 milliä ja W-mallissa laajakulmainen zoom polttoväleille 28–60 milliä. Malleja tehtiin vain vuonna 1997, koska digitaalisten kameroiden esiinmarssi oli jo nähtävissä.

Kummassakin mallissa aukko, aika ja etäisyys voitiin asettaa manuaalisesti, mutta ne olivat valittavissa automatiikallakin. Kameroihin suunniteltiin myös oma salama, joka kiinnittyi kameran sivuun. Lyhyestä valmistusajasta johtuen QZ:n hinta on pysynyt aika korkealla: T-mallista on maksettu huutokaupoissa keskimäärin 300–500 euroa, W-mallista hieman enemmän, noin 400–500 euroa.

Varhaisdigiajan mekaniikka vaati melko paljon tilaa, ja niinpä kuoriin oli muotoiltu pystysuora kamerarunko vaakasuoraa kennoa varten. Digimaailman kameramallit kehittyivät ja vaihtuivat vauhdilla, ja niinpä Finepix 4800 -kameraa tehtiin vain vuonna 2001. F. A. Porschen väitetään muotoilleen myös digikameran Fuji Finepix 6400, mutta tällaista mallia ei koskaan esitelty julkisesti.

F. A. Porsche eläköityi vuonna 2005 heikon terveyden vuoksi, ja hän kuoli Itävallan Salzburgissa 5.4.2012, 76-vuotiaana.

Porsche Designin ja F. A. Porschen muotoilemia esineitä, myös kameroita, voi pitää ennen kaikkea käyttäjäystävällisinä ja ergonomisina. Futurismia oli havaittavissa vain joissakin huonekaluissa sekä valaisimissa ja kameramallissa Samsung ECX-1.

Hannu Sinisalo

Kuukauden kamerat 2026

Huhtikuun kamerat

Kuvien keräämisestä

Maaliskuun kamerat

Luigi (Lutz) Colani

Helmikuun kamerat

Giorgetto Giugiaro

Tammikuun kamerat

F.(Ferdinand) A.(Alexander) Porsche