Kuukauden kamerat 2024

Kiinalainen juttu

Kiinalaisella jutulla tarkoitetaan mutkikasta asiaa, josta ei oikein tahdo saada tolkkua. Kun aiheena ovat kiinalaiset kamerat, asia on mutkikas. Vaikka Kiina on maailman toiseksi väkirikkain maa ja nykyisin modernin teknologian tuottaja, niin ennen 1950-luvun loppua siellä ei valmistettu valokuvausvälineitä juuri laisinkaan – tiettävästi. Ainoa Kiinan kamerahistoriaa käsittelevä teos on Cameras of the People's Republic of China, joka on julkaistu jo vuonna 1989.

Kiina oli ennen köyhä maa, ja valokuvaus ei kuulunut yleisiin harrastuksiin. Toki hyvin toimeentulevilla kiinalaisilla oli kameroita jo 1900-luvun alkukymmeninä, mutta ne olivat enimmin eurooppalaista tai yhdysvaltalaista tuontitavaraa.

Ainoa viite Kiinaan markkinoiduista kameroista on vuoden 1935 Rolleiflexin Old Standard -mallin versio, jossa on sanat Deutsches Fabrikat sekä kiinankielistä tekstiä (Made in Germany) tarkennusnupissa. Myös Leicoja, Voigtländereitä ja Zeissin tuotteita tuotiin maahan ennen kansantasavallan syntymistä 1949. Sen jälkeen kameroita tuotiin Neuvostoliitosta – ennen kuin maiden välit katkesivat 1960 liki 30 vuodeksi.

Mikä oli sitten ensimmäinen Kiinassa valmistettu kamera? Todennäkäisesti Selo-nimellä Sanghaissa tehty Kodak Brownien kopio. Seloa tehtiin 1947, mutta kokonaisuudessaan vain noin 200 kappaletta. Sisällissota lopetti Selon tuotannon 1948, ja kului yhdeksän vuotta seuraavaan yritykseen.

Vuonna 1956 heinäkuun 2. päivänä Tianjin Daily -lehdessä raportoitiin Qiyi-merkkistä (suomeksi 1.7.) kameraa valmistetun Tianjinin valtiontehtaassa. Oiyi oli japanilaisen Mamiya Six -rullafilmipaljekameran kopio ja sitä tehtiin noin 40 kappaletta.

People’s Daily kertoi saman vuoden elokuun 1. päivänä, että Dalai 135 -merkkistä kameraa oli valmistettu Dalain teknisessä tehtaassa. Se oli neuvostoliittolaisen Zorkin tyylinen mittaetsinkamera. Zorki oli puolestaan Leican kopio. Dalaita tehtiin kuitenkin vain 12 kappaletta. Tämä oli tyypillistä lähes kaikelle kiinalaiselle kamerateollisuudelle: valmistajia oli paljon ja hajallaan sekä tuotantomäärät olivat yleensä vähäisiä.

Mittaetsinjärjestelmä Shanghai 58-I:stä alettiin valmistaa vuonna 1958. Noin sata kappaletta tehtiin Nanjingissä, joka oli Shanghai 58-I:sen toisena tuotantonimenä. Seuraavana oli vuorossa ensimmäinen varsinaisesti massatuotettu kiinalainen kamera Shanghai 58-II, jota tehtiin 66 800 kappaletta ennen kuin välit Neuvostoliittoon katkesivat 1960. Molemmat Shanghait olivat Leica IIIf:n kopioita.

Vuodet 1958 ja 1959 olivat muutoinkin merkittäviä Kiinan kamerahistoriassa. Leica-kopioiden lisäksi alkoi yksinkertaisten kansankameroiden valmistus. Vuonna 1958 markkinoille tuli neuvostoliittolaisen Smena 2:n luvallinen kopio Hua Shan ja vuonna 1959 saksalaisen Eho Altissa Boxin kopio Xing Fu (Onnellisuus). Kummankaan valmistusmääristä ei ole tietoa, mutta ne lienevät jääneet suhteellisen vähäisiksi, koska äärimmäisen pelkistetystä Xing Fu -kamerasta saa hyväkuntoisena pulittaa 200–300 euroa.

Vuonna 1959 vähälukuisille varakkaille käyttäjille tarkoitettu SLR-peilietsinjärjestelmä Zi Jin Shan (Purppuravuoristo) tuli säädellyille markkinoille. Se muistutti melkoisesti neuvostoliittolaista vuoden 1952 Zenit-kameraa, mutta prisma oli kompaktimpi. Optiikkakierre oli 39-millinen, joten siihen saattoi liittää laajan valikoiman Zenitin tai länsivalmistajien optiikoita. Zi Jin Shanista tehtiin kakkosversiokin, joka oli Leitz-auction -huutokaupassa vuonna 2021 (huutokauppa 39, sivu 9), mutta jäi myymättä noin 5 000 euron odotehinnasta huolimatta. Odotusarvo kertoo, että tämän ensimmäisen kiinalaisen SLR-järjestelmän valmistusmäärät olivat vähäisiä.

Shanghaissa näki päivänvalon vuonna 1958 myös ensimmäinen kiinalainen kaksisilmäinen kamera, nimeltään yksinkertaisesti Shanghai. Kamera muistutti Rolleicordia, mutta aika- ja aukkoasetukset näkyivät etulaudassa. Valmistajaksi on useimmiten mainittu Shanghai camera factory, mutta todellisuudessa se oli useiden Shanghain seudulla olevien kameroiden ja optisten laitteiden sekä kellojen valmistajien yhteisnimitys.

Shanghai TLR sai Kiinassa lukuisia seuraajia, jotka pitivät pintansa niin kotimaisessa käytössä kuin vientimalleinakin pitkälle 1990-luvulle. Vientikameroissa on nimikyltti latinalaisin aakkosin, kotimaahan tarkoitetuissa taas kiinalaisin merkein.

TLR-malleja oli yhteensä viitisenkymmentä. Yksi tunnetuimmista oli Seagull (Lokki), jota tuotiin jonkin verran myös Suomeen. Seagull-kameraa tehtiin parina kymmenenä hieman toisistaan poikkeavana TLR-mallina vuodesta 1967, ja sitä väitetään valmistettavan edelleen.

Tuotantomäärät olivat suuria, mikä näkyy myös hinnoissa: tavallisimmat Seagull-kaksisilmäiset maksavat huippukuntoisenakin vain noin sata euroa. Muita yleisiä TLR-merkkejä olivat Pearl River, Hongmei, Hua Zhong, Quingdao, Eastar, Five Goats ja Yoyi.

Vuonna 1998 Shanghain valokuvausvälinetuotanto täytti 40 vuotta, ja juhlavuoden kunniaksi Seagullista tehtiin kullattu 2 500 kappaleen erityisversio. Tässä matkittiin Rolleiflexin kultapölymalleja, mutta kullatun Seagull-paketin saa mint-kuntoisena reilulla tuhannella eurolla.

Jos koko Shanghain alueen kamerahistoriaan haluaa perehtyä kunnolla, niin siellä päin poiketessa kannattaa pistäytyä museossa Shanghai Museum of Old Camera Manufacturing. Jos paikkakunnalle ei ole asiaa, niin kohtuukattava yleisesitys on englanniksi osoitteessa https://www.shine.cn/feature/travel/1812287385/

Kiinan kameratuotanto monipuolistui 1970-luvulla.

Hasselbladia mukaillen syntyi 6 x 6 sentin negatiivikoon yksisilmäinen peilijärjestelmä East Wind (Dong Feng), joka esiteltiin 1.10.1969 eli Kiinan kansantasavallan 20-vuotisjuhlassa – ei suinkaan yleisölle, vaan Mao Zedongin neljännelle vaimolle. Peruslinssin 80 mm lisäksi valikoimaan kuuluivat 50 millin laajakulma ja 150 millin muotokuvaoptiikka. Sen kummempaa menestystä ei kamerasta tullut, ja sitä tehtiin vain 97 kappaletta vuosina 1970–1973.

Modernimpaa maailmaa edustivat 1973 tuotantoon tulleet SLR-kinokamera Pearl River (Helmijoki) ja mittaetsinkamera Red Flag (Punalippu). Pearl River perustui Minoltan tekniikkaan, mutta lainasi joitain piirteitä myös Nikon F1:ltä. Tämän merkin tunnetuin edustaja oli malli S-201. Kiinalaiseen tapaan sitä tehtiin viidessä eri tehtaassa Sichuanin maakunnassa ja nimikin oli siirretty toiselta tehtaalta. Korkeasta hinnastaan huolimatta – tavallisen työntekijän vuosipalkka – kamerasta tuli varsin suosittu. Red Flag taas kopioi Leican M4-mallia. Sitä tehtiin vuosina 1971–1977 vain noin 200 kappaletta.

Kansankamerarintamalle Kiina pyrki jälleen 1980-luvulla kopioimalla Agfa Optima Flash Sensorin ja tekemällä siitä mallin Quingdao Flash Electronic, joka tunnetaan myös nimellä Quiongdao 6. Kamerassa oli jo kiinteä elektroninen salama sekä automaattivalotus, mutta edelleen manuaalinen vyöhyketarkennus.

Kiinan kamerateollisuus ei kohonnut kansainväliseksi vientiteollisuudeksi kuten Japanissa tai jopa Hong Kongissa, ja ainoastaan kaksisilmäiset TLR-kamerat jatkoivat kohtuullisen hyvää myyntiä.

Perinteisten mallien sijaan Kiina alkoi tuottaa myös erityiskameroita 1990-luvulla. Valikoimaan kuuluivat 4 x 5 sekä 8 x 10 tuuman pakkafilmikamerat Iston (vuonna 1994), 6 x 12 sentin negatiivikoon panoraamakameraFotoman 612 (vuonna 2003) ja varsin erikoinen kolmilinssinen stereo-TLR 3D-World-TL120-1 (vuonna 2006). Myös Seagull esitteli moottorilla varustetun modernin kinojärjestelmän DF 5000 (vuonna 2001), jonka designistä vastasi italialainen tuotesuunnittelija Luigi Colani.

Filmikameroiden tuotanto kuitenkin kyykkäsi 2000-luvulla, ja maa siirtyi varsin sujuvasti digimaailmaan. Kiinassa tuotetaan erityisesti digikameroiden komponentteja sekä videotallentimia. Ainoa varsinainen digijärjestelmä on muualla suhteellisen tuntemattomaksi jäänyt YI.

Kiinalaisten kameroiden keräily on mielestäni hankalaa, koska useita malleja tehtiin hyvin vähäinen määrä ja hinnat ovat korkeita. Suomessa kiinalaisia filmikameroita ei Seagullia lukuun ottamatta juuri näkynyt. Toisaalta, kiinalaisen TLR-kokoelman kerääminen ei ole mahdottomuus kansainvälisen verkkokaupan aikakautena.

Hannu Sinisalo

Sarjakuvasankareiden siivellä

Yksinkertaisia rullafilmikameroita suunnattiin helppokäyttöisinä nimenomaan lapsille jo 1900-luvun alussa. Lapsista toivottiin kasvavan valokuvamateriaalien suurkuluttajia. Edelläkävijä oli Kodak, joka lanseerasi Brownie-kameran vuonna 1900. Tämä yksinkertainen ja halpa laatikkokamera oli suurmenestys USA:ssa ja Britanniassa: jo ensimmäisenä tuotantovuonna tehtiin noin 150 000 Brownieta.

Nimi tuli kanadalaisen piirtäjä Palmer Coxin lastenkirjoista ja sanomalehdistä lapsille tutuiksi tulleista Brownie-hahmoista, jotka seikkailivat lastenkirjoissa ja sarjakuvissa. Hahmoja käytettiin aluksi Brownie-kameroiden myyntipakkauksissa ja mainoksissa. Näin sarjakuva oli valjastettu ensimmäisen kerran kameroiden markkinointiin.

Brownie-kameramallit olivat pitkäikäisiä: niitä valmistettiin eri versioina vuodesta 1900 aina 1960-luvun lopulle saakka. Loppuaikoina ne eivät tosin olleet enää laatikoita, vaan yksinkertaisia mittaetsinkameroita.

Vuonna 1930 Kodak teki uraauurtavan markkinointitempauksen: 50-vuotisjuhlaansa viettävä valmistaja lupasi ilmaiseksi kameran ja rullan filmiä jokaiselle lapselle, joka täyttäisi 12 vuotta vuoden 1930 aikana. USA:han toimitettiin noin puoli miljoonaa Brownieta ja Kanadaan noin 50 000. Kampanjan suojelijaksi saatiin Yhdysvaltain presidentin puoliso, Grace Coolidge.

Lähes kaikki lasten sarjakuviin liitetyt kamerat ovat yhdysvaltalaisia, koska se on myös sarjakuvan suurmaa.Merkittävin sarjakuvahahmojen luoja oli vuonna 1923 perustettu Disney Brothers Studio. Sen kärkinimiin kuuluivat Suomessakin tutuiksi tulleet Mikki Hiiri ja Aku Ankka – tässä järjestyksessä.

Yhtiö Herbert & George toi vuonna 1946 markkinoille Donald Duck -kameran, 127-rullafilmiä käyttävän pelkistetyn bakeliittilaitteen. Aku veljenpoikineen seikkaili niin myyntilaatikossa kuin kameran takalaudassakin. Yksinkertaisuudestaan huolimatta kamera – varsinkin myyntilaatikkoineen – on haluttu ja kysytty. Hinta on mint-kuntoisena pari sataa euroa, ja tämä ei johdu suinkaan kuvausvälineestä itsestään, vaan Disney-hahmoista. Niihin liittyvien oheistuotteiden keräily on suosittua koko maailmassa.

Mikki Hiiri oli kuitenkin USA:ssa Akua suositumpi hahmo. Houghton-Butcher toi markkinoille jo vuonna 1935 pienen laatikkokameran Ensign Mickey Mouse, joka käytti suojapaperilla varustettua M 10 -tyypin 35 millin kinofilmiä. Negatiivikoon vuoksi kamera oli vain 6x9x8 sentin kokoinen ja siten laatikkomallin yksi pienimpiä. Mainittakoon, että yksilinssisen optiikan valovoima oli vain 1:18, mikä lienee laatikkokameroiden pienin. Etulevyssä oli Mikkiä ja punaista taustaa esittävä laatta. Mint-kuntoisena laitteen hinta liikkuu neljänsadan euron paikkeilla.

Mikki Hiiri -kameraversioita tuottivat myöhemmin ainakin Kodak Target-mallistossa (1930-luvulla), saksalainen Walter Kunik (1958) ja yhdysvaltalainen Child Guidange Products Inc. nimellä Mick-A-Matic (1969). Targetista on pyydetty liki 700 euroa ja Kunikista sekä Mick-A-Maticista kolmisensataa. Disneyn taika luo hintaa! 1970- ja 1980-luvulla Mikki-kameroita ilmestyi markkinoille vielä lisää kymmenkunta erilaista.

Lisää sarjakuvasankareiden siivellä tehtyjä perussimppeleitä kameroita tuli 1940-luvulla, kaikki USA:ssa. Yksinkertaisimmillaan halpaan bakeliittilaitteeseen ei edes tarvinnut tehdä muutoksia, vaan pelkkä nimilevyn vaihtaminen riitti. Seymore-niminen halpakameroiden valmistaja toi markkinoille 1942 sarjakuvareportteri Brenda Starr -nimisen kameran, ja 1947 (?) nimilevy vaihtui Dick Tracyksi. Brenda Starr oli alkanut ilmestyä sarjakuvana Chigaco Tribunessa vuonna 1940 ja poliisietsivä Dick Tracy Detroit Mirrorissa jo 1931.

Disneyn hintalisää ei näissä ole, mutta siitä huolimatta Starr-kamerasta pyydetään noin pari sataa ja Tracysta viitisenkymmentä euroa.

Näiden valmistaja on hieman hämärän peitossa, sillä halpoja bakeliittikameroita 1940-luvulla Chigacossa tuottaneita firmoja kutsuttiin yhteisnimellä Chicago Cluster – samoja muotteja käyttäneeksi yritysryhmäksi, joka markkinoi samoja kameroita kymmeninä tuoteniminä.

Roy Rogers oli myös amerikkalainen sarjakuvasankari, joka seikkaili vuosina 1948–1961. Rogers oli alkujaan todellinen henkilö, Leonard Slye (1911–1998), joka esiintyi myös lasten suosimissa western-elokuvissavuodesta 1935 ja televisio-ohjelmissa 1951–1957.

Moderni kameranvalmistaja Herbert & George lanseerasi markkinoille suhteellisen tyylikkään Roy Rogers -laatikkokameran vuonna 1950. Siinä oli yksinkertainen yhden ajan suljin ja yksilinssinen kiinteästi tarkennettu meniscus-optiikka, mutta sen kylkeen sai liitettyä myös Roy Rogers -hahmolla ryyditetyn lamppusalaman. Koko 1950-luvun tuotannossa ollut kamera käytti 620-tyypin rullafilmiä, ja sen negatiivikoko oli 6x6 senttiä. Salamalaitteineen kamera maksaa nykyään noin 50 euroa, mutta mallistoon on kuulunut myös Donald Duck -kameran näköinen harvinaisempi Roy Rogers Junior, jota tehtiin vain vuonna 1946.

Myös muilla sarjakuvahahmoilla on ollut oma nimikkokameransa 1960- ja 1970-luvulla. Lätsänä Suomessa tunnetusta brittiläisestä Andy Capp -hahmosta on tehty 110-kasettia käyttänyt peruskamera. Siitä ei ole valitettavasti enempää tietoa. Mutta koska 110-kasetit tulivat markkinoille vuonna 1972 ja koska pakkauksessa on mainittu Andy Cappia vuodesta 1957 julkaisseet sanomalehdet Sunday Mirror sekä Daily Mirror, niin todennäköisesti kamera oli lehtien lukijatuote 1970-luvulta.

Maxwell Smart seikkaili Suomessa 1965–1970 TV-sarjassa Salainen agentti 86. Todennäköisesti 1960-luvun lopulla siitäkin tuotettiin nimikkokamera, josta ei ole säilynyt enempää tietoa. Laite myytiinpakettina, jossa oli japanilainen 14x14 millin negakoon hit-tyypin äärimmäisen yksinkertainen pienoiskamerasekä ”vakoilukameraan” sopiva savukekotelo, mihin kuvausvälineen saattoi kätkeä.

Myöhemmin 1980- ja 1990-luvulla uusien TV- ja elokuvahahmojen oheistuotteiksi tehtiin lukuisia kameroita, mutta näistä kaikista ei ole säilynyt juurikaan tietoa – tai tietoa ei otettu talteen liian vähäarvoiseksi katsottuna.

Pixarin elokuva Toy Story poiki 1995 kinofilmikoon peruskameran ja 1979–2007 tehtiin yhteensä seitsemän erilaista kameraversiota Barbie-nukkien nimellä. Barbie tuli markkinoille jo vuonna 1959, ja sillä oli nimikkosarjakuva 1960-luvulla, mutta Euroopassa se nousi suosioon myöhemmin.

Tunnetuin Barbie-kameroista on Polaroid vuodelta 1999. Polaroid ratsasti mielellään sarjakuvien ja leikkikalujen hahmoilla, jolloin markkinointi voitiin suunnata lapsille ja varhaisnuorille.

Pokemon-hurmaan liittyi myös kameramalleja: useita filmilaitteita jo 1990-luvulla ja 2000-luvun puolella parin megan digikameroita. 2000-luvun tuotantoa ovat myös Superman- ja Muumi-kamerat.

Onko sitten mitään mieltä kerätä kokoelmaa sarjakuvahahmokameroista? Ajatusta puoltaa se, että hinnat ovat Disneyn varhaistuotantoon liitettyjä laitteita lukuun ottamatta varsin edullisia. Myös kattavaa kokoelmaa tai edes informaatiota näistä kameroista ei löydy, joten edelläkävijöille on tilaa. Kokoelmaan olisi helppo liittää myös oheismateriaalia, joko kuvina tai audiovisuaalisinakin elementteinä. Jos sarjakuvahahmokamerat oli suunnattu lapsille, eivät kai lapset ole vähäarvoisempia valokuvauksen harrastajina?

Hannu Sinisalo

Helmikuun kamerat 2024

Pyhä yksinkertaisuus

Valokuvauksen harrastajat ovat tottuneita kameroihin, joissa on lukuisia suljinaikoja ja aukkoarvoja sekä muita säätöjä. Menneinä vuosikymmeninä kuvauksen alkuajoista 1840-luvulta pitkälle 1960-luvulle valtaosa harrastajakameroista oli kuitenkin ominaisuuksiltaan vaatimattomia kuvasmateriaalia valolta suojaavia laatikoita, joissa oli yksi ainoa suljinaika – ja joskus lisäksi aikavalotus – sekä yksi ainoa aukko. Tarkennusta ei yleensä ollut, koska pienen valovoiman vuoksi terävyysalue ulottui useimmiten parista metristä äärettömään.

Kun tiesi, että aukko oli yleensä 8 tai 11 ja suljinaika noin 1/30 sekuntia ja tiedossa oli myös filmimateriaalin herkkyys, niin näillä tiedoilla pärjäsi varsin pitkälle. Filmin herkkyyttä vaihtamalla saattoi kuvata niin ulkona kirkkaassa valossa kuin herkemmällä filmillä hieman hämärämmässäkin. Kirkkaana päivänä keväästä varhaissyksyyn pärjäsi ulkokuvauksessa arvoja tuntemattakin.

Onko sitten järkeä kerätä näitä pyhän yksinkertaisuuden kameroita kokoelmaksi asti? Yksi puoltava tekijä on hinta: kympillä tai kahdella saa melkein laitteen kuin laitteen.

Yksinkertaiset kameramallit voidaan jakaa useaan alalajiin, joista jokainen voi muodostaa omankin kokoelmansa.

Vanhimmat alkuaikojen 1840-luvun kameroista olivat dagerrotyyppien kuvaamiseen tarkoitettuja ns. mousetrap-kameroita. Näissä ”hiirenloukkumalleissa” oli vain puulaatikko, jonka toisessa päässä oli kuvausoptiikka ilman säätöjä ja toisessa päässä paikoilleen liu’utettava takakansi, jonka sisään valoherkkä materiaali asetettiin. Suljinta ei ollut, koska pitkät valotusajat sallivat optiikan etusuojuksen käyttämisen valotusajan säätämiseen.

Tämä kameratyyppi on ikänsä, harvalukuisuutensa sekä kysynnänkin vuoksi varsin hintava: muutamasta tuhannesta satoihinkin tuhansiin euroihin.

Seuraava tyyppi on filmimateriaalille tarkoitettu yksikertainen laatikkokamera. Siinä on usein peilitähtäin, joita saattaa olla kaksi eri puolilla laatikkoa, mikäli negatiivikoko oli neliöstä poikkeava suorakaide. Lajityyppi alkoi puurunkoisesta Kodakin Ordinary mallista vuodelta 1891 ja jatkui muovilaatikkoina 1960-luvun alkuun.

Yhteistä näille eri valmistajien sadoille tai jopa tuhansille laatikkokameramalleista on yksinkertaisuus, jolla tavoiteltiin suuria harrastajajoukkoja: näille uskoteltiin, että kuvaaminen ei vaadi mitään tietoja tai taitoja. Yksikertaisuuskin hieman muuttui: suljinaikoja oli useimmiten kaksi: 1/30 sekunti ja aikavalotus tai sitten salamalampuille tarkoitettu kuvausaika. Samoin aukkoja oli usein myös kaksi: 8 värifilmille ja 11 mustavalkofilmille, koska oletuksena mustavalkoinen oli värifilmiä herkempää.

Kulmikkaasta laatikkomaisuudesta pyrittiin muotoilulla eroon, ja bakeliitti sekä myöhemmin muovi antoivat tähän hyvät mahdollisuudet. Useat tämän lajin kamerat ovat varsin virtaviivaisia, streamline-muotoilua.

Säätöjä vaille olivat myös usein erikoiskamerat, kuten salakuvaukseen tarkoitetut detective-mallit.

Oma alalajinsa olivat usein 16 millin filmiä käyttävät, usein ”vakoilukameroina” myydyt spy-kamerat, joista erityisesti japanilaiset 1950-luvun niin sanotut hit-tyypin kamerat 14 x 14 millin negatiivikokoineenmuodostaisivat jo oman kokoelmansakin. Näitä hit-kameroita kymmenine valmistajamerkkeineen todellakinkerätään innokkaasti Japanissa sekä Yhdysvalloissa.

Paljekameroissa ei säätimettömiä versioita ole paljon, mutta näitäkin löytyy joitakin kymmeniä. Paljekameroita ilman aika-, aukko- tai etäisyyssäätöjä valmisti erityisesti Kodak.

Kaksisilmäisiä säätimettömiä kameroita on yllättävänkin paljon. Niitä valmistettiin eniten USA:ssa, Britanniassa, Saksassa ja Ranskassa. Ne eivät ole varsinaisia TLR-kameroita, koska yksinkertaisissa versioissa kuvausoptiikan ja tarkennusoptiikan välillä ei ole yhteyttä: yläosan etsimestä näkyy vain kuva-alan rajaus. Näistä pseudokaksisilmäisistä saisi hyvinkin ja kohtuuhinnalla oman kokoelmansa.

Metallirunkoisia säätimettömiä kameroita on olemassa varsin vähän, mutta niitäkin alkoi tulla markkinoille 1960-luvulla, kun välinekauppa yritti saada kuvaamisen pariin jälleen uusia tekniikasta kiinnostumattomia harrastajia. Tuon ajan merkkituotteita ovat muun muassa Kodakin Instamaticit.

Oma juttunsa aihe olisivatkin sitten niin sanotut ilman kuvaajan asettamia säätömahdollisuuksia olevat ”point and shoot” -kamerat (tähtää ja laukaise -kamerat), joissa on pyritty mahdollisimman pitkälle vietyyn ajan ja aukon täysautomatiikkaan, kiinteään elektronisalamaan, tarkennusautomatiikkaan sekä moottoroituun filminsiirtoon. Jopa filmin ISO-luku välittyi kameraan suoraan filmikotelon DX-koodilla. Tekniikkaa niissä on hyvinkin runsaasti, mutta kuvaaja ei siihen pääse juurikaan vaikuttamaan. Suurin osa tästä lajityypistä tuli markkinoille 1980-luvun lopulla ja käytti 35 millin kinofilmiä, ja ne väistyivät vasta digikameroiden tieltä 2000-luvun alussa.

Hannu Sinisalo

3. Kodak toi markkinoille 1900-luvun alussa lukuisia pahvirunkoisia laatikkokameramalleja, joissa oli useimmiten mustaksi värjätty päällinen. Kuvassa on Kodak Brownie 2F. Tätä Brownie 2:ta eri kirjain- ja negatiivikokovariaatioineen (A, B, C, D, E ja F) valmistettiin ennätyspitkään, vuodesta 1901 vuoteen 1933.Mallin F USA-versiossa oli poikkeuksellisesti alumiinirunko. Brownie-mallit oli suunnattu alun perin lapsille, mutta myös aikuiset kiinnostuivat niistä. Kuva: www.en.wikipedia.org⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠

Yhden valmistajan kaikkien mallien kerääminen voi tuntua houkuttelevalle ajatukselle, mutta käytännössä se onnistuu harvoin. Kuka saisi koottua Zeissin, Leitzin, Franke & Heidecken tai Agfan sadat mallit, Kodakista puhumattakaan? Useiden valmistajien kohdalla malleja on taas niin vähän, että kokoelma täyttyy tuokiossa.

Hyvä valmistajakokoelma karttuisi ehkä parhaiten halvoista kameramalleista, joita olisi listattu muutama kymmenen erilaista. Tällaisen kokoelman etuna on internetin maailmanlaajuisessa myyntiverkostossa edullisuus ja ennen kaikkea mahdollisuus tehdä uusien mallien tai ainakin värimuunnelmien löytöjä. Kaikkea ei ole listattu minnekään kirjaan tai tiedostoon (ei edes www.collectiblend.com:iin ), varsinkaan kun on kyse halvoista ja yksinkertaisista niin sanotuista snapshot- eli harrastajakameroista.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta halpakameroiden tuottajasta on chigagolainen The Herbert George company, joka perustettiin 1945 ja joka lopetti toimintansa vuonna 1961 yhdistyen Imperial-kameravalmistajaan. Perustajia olivat Herbert Weil ja George Israel – nimi firmalle otettiin perustajien etunimistä.

Sinänsä kattava Collectiblend listaa Herbert & Georgen malleja 37, mutta ainakin värimuunnoksia on enemmän. Mallit olivat halpoja ja tekniikaltaan yksinkertaisia bakeliitti- sekä muovikameroita, mutta niiden muotokieli ja värimaailma on kiehtova.

Kamerat käyttivät filmityyppejä 127 tai 620. 127-filmiä saa edelleen ja 620-filmissä erona 120-formaattiin on lähinnä erilainen puola. Ohje 120-filmin modifioimiseksi 620-formaatiksi löytyy englanninkielisenä seuraavasta lähteestä: https://www.lomography.com/magazine/178618-how-to-modify-120-film-for-a-620-film-cameraSuomenkielistä keskustelua aiheesta on osoitteessa https://foorumi.kameralaukku.com/threads/620-filmi-ja-puolat-mistae.114652

Optiikat Herbert & Georgen kameroissa olivat yksilinssisiä meniscus-optiikoita, ja niiden valovoima jäi arvoon 11. Tämän vuoksi tarkennusta ei tarvittu, koska terävyysalue ulottui noin kolmesta metristä äärettömään. Linssien piirto ei häikäise, ja terävyysalueen sijoittuminenkin on joissakin kameroissa hieman pielessä.

Aukkovalintoja ei yleensä ollut, eikä suljinaikojenkaan valintaa. Yksinkertaisen sulkimen valotusaika oli noin 1/30 – 1/60 s. Aukko- ja aikatiedolla pärjää aika pitkälle, kun katsoo valotusmittarista tai valotusmittarillisesta kamerasta vastaavat arvot – yleensä oikea valotus tulee valoisan keskipäivän tienoilla 100 ISO:n filmille.

Varsin monessa Herbert & Georgen kamerassa on kiinteä salamalaite tai ainakin synkka sellaisen liittämiseksi kameraan. Tämä tekee kameroista käyttökelpoisia heikommassakin valossa.

Ensimmäiset Herbert & Georgen kuvausvälineistä olivat bakeliittirunkoisia, vaakasuorassa pidettäviä ja 127-filmiä käyttäviä kameroita. Kiinnostavin ja kysytyin esimerkki on 1945 tai 1946 markkinoille lanseerattu Donald Duck -kamera, joka ratsasti Disneyn suosikkihahmon menestyksellä. Muita ovat muun muassa vuoden 1952 Happi Time (suomeksi: onnen aika) ja vielä vuodesta 1960 tuotettu Stylex, joka oli etulaudaltaan haitaritaitteinen 620-filmityypin kamera.

Edellä mainitut kamerat olivat mustia tai harmaa–mustavärisiä. Samaa värimaailmaa edustivat myös laatikkokameramalliset vuoden 1946 Roy Rogers, joka oli nimetty Yhdysvalloissa suosituntelevisiolännensankarin mukaan, vuoden 1954 Birdseye (suomeksi: linnunsilmä) sekä 1950-luvulla partiolaisille markkinoitu Official Cub -kamera.

Herbert & George oli hyvä paitsi populaarikulttuurin sankareihin liittyvässä markkinoinnissa myös lennokkaassa nimeämisessä. Kummatkin osoittavat kohderyhmän, jolle Herbert & Georgen kamerat oli tarkoitettu: USA:n nuorille, joille kosiskeleva nimi, muovisuus tai värikkyys ei ollut ongelma.

Yleisin tyyppi oli rungoltaan lähinnä kuution muotoinen. Negatiivikoko oli joko 127-filmille 4 x 4 tai 620-filmille 6 x 6 senttiä. Näitä olivat 1950-luvulla tuolloin ajankohtainen Imperial Satellite, kiinteällä salamalaitteella varustettu ja poikapartiolaisille markkinoitu 3-Way Camera sekä Tower Snappy, jonka kylkeen sai erillisen salaman. Näitä tehtiin useissa eri väreissä, kuten kuva 1950-luvun Imperial Savoy -mallista osoittaa.

Herbert & George teki myös muutaman pseudokaksisilmäismallin, joita tuotettiin nimillä Imperial Reflex ja Imperial Reflex Flash. Reflex Flashissa on kaksi erillistä aukkoa, toinen värifilmille ja toinen mustavalkoiselle. Värifilmi oli yleensä 1950-luvulla mustavalkoista hitaampaa eli ISO-arvoltaan alhaisempi, joten väriasetuksessa aukko oli suurempi kuin mustavalkoasetuksessa. Sama aukkovalinta on muutamassa muussakin mallissa.

Herbert & Georgen tarina päättyi vuonna 1961, kun omistajanvaihdoksen myötä yritys nimettiin uudelleen Imperial Camera Corp.:ksi.

Koska kamerat olivat yksinkertaisia, halpoja ja näyttäviä, niin niitä myös myytiin todella paljon. Hinnat ovat sen vuoksi edelleen edullisia, keräilijäystävällisesti keskimäärin 10–40 euroa kunnosta ja mallista riippuen. Kaikki tunnetut mallit on listattu collectiblendin osoitteessa https://collectiblend.com/Cameras/search.php?param=herbert+george

Hannu Sinisalo

Kuukauden kamerat 2024

Huhtikuun kamerat 2024

Maaliskuun kamerat 2024

Helmikuun kamerat 2024

Tammikuun kamerat 2024