Kuukauden kamerat 2025

Kesäkuun kamerat

                               Raymond Loewy

                       5.11.1893 Pariisi, Ranska – 14.7.1986 Monte Carlo, Monaco

Raymond Loewy on tunnettu teollisena muotoilijana, joka teki uransa Yhdysvalloissa. Hän aloitti työn jo 1920-luvun lopulla ja jatkoi sitä vuoteen 1980 saakka. Loewyä pidetään Yhdysvaltain merkittävimpänä muotoilijana, ja hänen yhtiönsä oli alallaan maailman suurin. Tuotanto ulottui yrityslogoista aina virtaviivaisiin vetureihin, ja kamerat olivat vain sivujuonne.

Raymond Loewy syntyi Pariisissa 1893, ja hän osoitti jo nuorena teknistä suunnittelukykyä. Vain 15-vuotiaana hän voitti lennokkien suunnittelukilpailun, ja seuraavana vuonna 1909 hän myi lapsille tarkoitettua pienoislentokonetta mallinimellä Ayrel.

Loewy opiskeli Pariisin yliopistossa, mistä hän valmistui vuonna 1910. Loewy jatkoi insinööriopintoja École Duvignau de Lanneau -koulussa, mutta hän keskeytti ensimmäisen maailmansodan vuosiksi 1914–1918 ja valmistui vasta 1918. Vuonna 1919 Loewy muutti USA:han, missä hän työskenteli lähes koko uransa muotoilijana.

Aluksi Loewy teki tavaratalojen näyteikkunasomistuksia sekä muotikuvituksia Vogue ja Harper’s Bazaar -lehtiin. Vuonna 1929 Loewy teki ensimmäisen teollisen muotoilutyönsä: Gestetnerin kopiokoneen.

Kopiokonetta seurasivat sadat työt, joita suunnittelivat niin Loewy kuin hänen toimistojensa työntekijät New Yorkissa ja Lontoossa. Viimeksi mainittu oli avattu vuonna 1935.

Loewy ja hänen tiiminsä antoivat muodon muun muassa pienille käyttöesineille kuten kynänteroittimelle (1934) ja Coca-Cola-pulloille (1955) tai Shellin logolle (1971) tai massiivisille koneille kuten Pennsylvanian osavaltion rautateiden vetureille (1930- ja 1940-luku), Greyhoundin busseille (1951) tai USA:n presidentin virkakoneelle Air Force One (1962).

Loewy antoi muodon myös lukuisille amerikkalaisille autoille. Hänen suunnittelemiaan olivat muun muassa Studebakerit 1930-luvun lopulta 1950-luvulle (kuten Studebaker Champion 1951 tai Studebaker Avanti 1961) ja Hupmobilet (1932).

Kameramuotoilu oli Loewylle oikeastaan vain sivuaskel, mutta kuvausvälineet olivat merkityksellisiä halpoina ja yksinkertaisina harrastajakameroina.

Ensimmäinen Loewyn muotoilema kamera oli lähes kokonaan bakeliittinen ja vahvasti Art Deco -tyylinen Purma Special, jota valmistettiin vuosina 1937–1951. Englantilaiset Tom Purvis ja Alfred Mayo olivat perustaneet Lontooseen 1935 yhteisnimellä Purma Cameras ltd. valokuvausvälineiden tuotantolaitoksen, jonka ensimmäinen kamera Purma Speed ei saanut kummoistakaan menestystä.

Seuraavaan yritykseen he palkkasivat muotoilijaksi Raymond Loewyn sekä tämän Lontoon-toimiston, ja tuloksena oli Purma Special. Kamera oli omintakeisen näköinenkin, mutta erikoisinta oli sen painolla toimiva suljin: Vaakasuorassa suljinaika oli noin 1/150 sekuntia, pystysuorassa viritysvipu ylöspäin suunnattuna 1/500 sekuntia ja pystysuorassa mutta viritysvipu alaspäin 1/25 sekuntia. Muita suljinsäätöjä kuin kuvausasento ei ollut. Suljinmekanismin oli suunnitellut Alfred Mayo.

Negatiiviruutu oli 127-tyypin filmille 24 x 24 milliä, joten kameran asennolla ei ollut merkitystä kuvasommittelun kannalta.

Toinen erikoisuus oli objektiivi, joka oli sisäänpainettuna kun objektiivisuojus oli päällä, mutta ponnahti kuvausasentoon, kun suojus poistettiin. Sisäänpainettuna objektiivi lukitsi sulkimen.

Purma Specialin väitettiin olevan kokonaan bakeliittia ja muovia, mutta itse asiassa objektiivi, 6.3-valovoimainen anastigmaatti, oli lasia. Myös sulkimen nopeutta säätelevä painopala oli messinkiä.

Purmassa oli myös kaksi punaista ikkunaa kameran takana: Filmiä siirrettiin, kunnes kuvan numero näkyi ensimmäisessä punaisessa ikkunassa, ja seuraavaa kuvaa varten filmiä siirrettiin taas eteenpäin, kunnes sama kuvanumero näkyi toisessa ikkunassa.

Purma Specialin tuotantolukuja ei ole saatavilla, mutta koska se oli pisimpään valmistettu brittikamera, olivat määrätkin suuria. Siitä huolimatta Purma Specialin hinta on liikkunut 50–100 euroa tietämillä.

Toinen Loewyn muotoilema kamera oli pseudokaksisilmäinen Anscoflex I. Kamera näytti kaksiobjektiiviselta TLR-mallilta, mutta itse asiassa ylin objektiivi oli briljanttietsimen tavoin vain tähtäystä varten, koska kamerassa ei ollut etäisyydensäätöä. Negatiivikoko oli 6 x 6 senttiä ja filmityyppi 620.

Poikkeuksellisinta Anscoflexissä oli sen etureunan lähes kokonaan sulkeva alumiiniverho, joka peitti kuljetusasennossa sekä kuvausobjektiivin että tähtäimen objektiivin. Kuvausasennossa verho nostettiin ylös.

Anscoflex I -mallia valmistettiin vain vuonna 1954, ja samana vuonna siitä muokattiin jo seuraava malli, Anscoflex 2. Kakkosmallia valmistettiin neljä vuotta 1954–1958. Anscoflexin elinkaari jatkui vielä Intiassa, missä sitä tuotettiin edelleen hieman muokattuna nimellä Sure-Flex vuonna 1960.

Alun perin Anscoflexissä ei ollut mitään säätöjä filminsiirtonuppia ja laukaisinta lukuun ottamatta, mutta kakkosmalliin tulivat jo lähikuvausasennon sekä keltasuotimen valintanupit. Muutaman vuoden tauon jälkeen Anscoflexiä alettiin valmistaa Intiassa, nyt nimellä Sure-Flex. Tähän oli lisätty vielä aukkovalinta ”värifilmille” F 11 ja ”mustavalkofilmille” F 16 sekä valotusaikavalinta 1/50 ja 1/100 sekunnin välillä. Myös filminsiirtonuppi oli Sure-Flexissä huomattavasti pienempi kuin Anscoflexeissä. Sure-Flex oli yksi harvoista Intiassa valmistetuista kameroista, sen lisäksi tunnetaan vain kaksi intialaista kameramallia.

Anscoflexit tai Sure-Flexit eivät maksa nykyään kuin muutaman kympin. Lyhyestä valmistusajasta huolimatta niitä tuotettiin ilmeisesti pari miljoonaa, mutta tarkkoja lukuja ei ole saatavilla.

Vanhoissa painetuissa lähteissä Loewyn muotoilemiksi on myös väitetty Arguksen malleja C3 (1936–1966) ja A2B (1946–1950). A2B on todellakin Art Deco -tyylinen varsinkin takakanneltaan, ja sen päämateriaali on bakeliitti. Sen sijaan C3 on kulmikas ollakseen Loewyn suunnittelema. Kameran lempinimi olikin ”Tiiliskivi” eli Brick.

Tällä hetkellä ollaan sitä mieltä, että Argus-kameratehtaan yksi perustaja, Charles Verschoor (1988–1943), oli kummankin kameran muotoilun takana. Toisaalta C3:n patenttihakemuksessa on belgialaisen insinööri Gustave Fassinin nimi: Fassin teki freelance-suunnittelua ainakin Kodakille ja Argusille. Argus toimi kameratehtaana Ann Arborissa, Michiganin osavaltiossa, vuosina 1936–1969.

Olivat Argus-kamerat kenen tahansa muotoilemia, Loewen töitä ovat ainakin Purma Special ja Anscoflex. Ne ovat tyypillistä ja menestyksekästä Loewya, vaikka kameramuotoilu olikin vain sivujuonne. Kokonaisuudessaan Loewyn ura kesti yli 60 vuotta, sillä hän eläköityi vasta vuonna 1980, 87-vuotiaana.

Esko Putus

Hannu Sinisalo

Toukokuun kamerat

                            Reinhold Heidecke

           2.1.1881 Aschersleben, Saksa – 26.2.1960 Braunschweig, Saksa

Nuori Reinhold Heidecke halusi silmälääkäriksi, mutta kaivosmies-isän perheen köyhyys esti opinnot. Niinpä Heidecke jätti koulunkäynnin jo vuonna 1895 ja aloitti oppisopimuskoulutuksen mekaanikkona C. Bergerin lennätinrakennusyhtiössä. Vuonna 1900 Heidecke siirtyi Braunschweigiin Voigtländerin optisten laitteiden tehtaalle tuotantosuunnittelijaksi ja edelleen tuotantopäälliköksi vuonna 1905.

Vuoden 1916 tienoilla Heidecke esitti tehtaan johdolle idean rullafilmiä käyttävästä kamerasta, jonka johto kuitenkin torjui. Syy oli se, että filmin pintaa ei uskottu saatavan niin tasaiseksi kuin lasilevynegatiivin ja että koska Voigtländerin levykamerat myivät hyvin.

Heidecke yritti turhaan saada rahoitusta omaan yhtiöönsä, mutta vasta kun hän tapasi Voigtländerin tehtaan entisen myyntijohtajan, Paul Franken, suunnitelma omasta yhtiöstä toteutui. Yhdistelmä oli erinomainen: Heidecke tunsi tekniikan ja Franke markkinoinnin. Franke oli tullut Voigtländerille jo vuonna 1909 harjoittelijaksi ja oli ylennyt myyntijohtajaksi. Vuonna 1917 Franke perusti oman yrityksen Berliiniin, missä hänellä oli myös Voigtländerin tuotteiden edustus.

Lokakuussa 1919 he jättivät oman yhtiön rekisteröintianomuksen, joka hyväksyttiin 1.1.1920 Saksan kaupparekisteriin nimellä Werkstatt für Feinmechanik und Optik, Franke & Heidecke – eli suomennettuna Franken ja Heidecken optinen sekä hienomekaaninen tehdas. Toki tehdas tunnettiin parhaiten nimellä Franke & Heidecke ja kamerat lyhyesti Rollei-nimellä.

Franke & Heidecke ei tuottanut aluksi kuitenkaan kaksisilmäisiä Rolleiflexin tyyppisiä rullafilmikameroita, vaan stereokameroita nimellä Heidoscop. Ne muistuttivat ulkoisesti Voigtländerin suosittua stereokamera Stereflektoskopia.

Kopioita uudet Heidoscopit eivät kuitenkaan olleet, sillä niihin sisältyi patentti: tähtäysobjektiivin suurin aukko oli 3.2 eikä 4.5 kuten kuvauslinsseissä, jotka olivat aikansa huippumalli Carl Zeissin Tessareita. Voigtländerin kamerassa kuvaus- ja tähtäinobjektiivin suurin aukko oli sama, 4.5. Mitä suurempi tähtäysobjektiivin aukko oli, sitä tarkempi oli tarkennus kuvauskohteeseen.

Vuonna 1926 Franke & Heidecke uskaltautui tuomaan markkinoille Heidoscopia muistuttavan, mutta nyt rullafilmiä käyttävän Rolleidoscopin. Sen negatiivikoko oli 2x 6 x 6 senttiä. Vuonna 1927 esiteltiin malli, joka oli pienempi versio Rolleidoscopista, ja se käytti filmilaatua 127 siten että negatiivikoko oli 2x 4 x 4 senttiä. Rolleidoscopia valmistettiin vuoteen 1940 saakka ja Heidoscopia vuoteen 1934. Kumpaakin stereokameraa myytiin pakettina, johon kuuluivat kamera, kameralaukku, kahden objektiivin keltasuotimet sekä stereokuvien katselussa tarvittava laite, joka oli tässä tapauksessa ranskalaisen Planoxin Heidoplast.

Ilmeisesti jo alusta alkaen Franke & Heidecken tarkoitus oli valmistaa sarjatuotantona rullafilmille kuvaavia kaksisilmäisiä peilikameroita (TLR), ja stereokameroiden menestys antoi pohjarahaston tälle hankkeelle. Ensimmäinen tunnettu prototyyppi kaksisilmäisestä peilikamerasta oli jo vuodelta 1920, ja sen negatiivikoko oli 9 x 12 senttiä.

Varsinainen 6 x 6 sentin negatiivikoon kaksisilmäinen Rolleiflex tuli markkinoilla vasta vuonna 1929. Tosin vuoden 1928 joulukuussa oli tehty jo 10 (tai 14) kappaletta tämän Rolleiflex Originalin nimellä tunnetun kameran prototyyppiä. TLR eli kaksiobjektiivisuus (tähtäys- ja kuvausobjektiivi erikseen) oli tunnettu jo 1880-luvulta, mutta rullafilmiin sitä ei oltu aiemmin sovellettu. Alusta alkaen kamerat olivat huippulaatua, toleranssit minimaalisia ja laadunvalvonta tiukkaa.

Rolleiflex otettiin hyvin vastaan, ja varsin nopeasti Reinhold Heidecke muokkasi alkuperäisestä kamerasta sellaisen, jollaisena se parhaiten tunnetaan. Vuonna 1932 esiteltiin malli Rolleiflex Standard, jossa filmi jo siirtyi pikaviritysvivun avulla, mutta jossa suljin viritettiin manuaalisesti.

Vuonna 1937 vuorossa oli Rolleiflex Automat, jossa pikaviritysvipu viritti myös sulkimen ja jossa filmin alkukohdan tunnistus oli rakennettu kameraan. Nyt myös aika- ja aukkosäädöt tehtiin kuvaus- ja tähtäysobjektiivin väliin sijoittuvilla säätöpyörillä, joiden arvot näkyivät ylhäältä katsoen pienissä ikkunoissa tähtäinobjektiivin yläpuolella. Kameraa ei siis enää tarvinnut nostaa tähtäysasennosta kuvauksen aikana.

Franke & Heidecken tekniset patentit ja keksinnöt sekä muotoilu olivat mitä todennäköisimmin yksin Reinhold Heidecken käsialaa, vaikka useissa säilyneissä patenttihakemuksissa – yhteensä 235 kappaletta – hakijoiksi on ilmoitettu Paul Franke ja Reinhold Heidecke, tässä järjestyksessä.

Automat, jonka kuvauslinssi suurin valovoima oli 3.5, oli tuotannossa eri versioina vuoteen 1954. Automatia seurasi lukuisa joukko muitakin malleja: 1949 Rolleiflex 2.8 A, 1952 Rolleiflex 2.8 B ja C, 1954 Rolleiflex 3.5 MX-EVS, 1955 Rolleiflex 2.8 D, 1956 Rolleiflex 2.8 E sekä Rolleiflex 3.5 C, 1958 Rolleiflex 3.5, F1959 Rolleiflex 3.5 E2 ja vuonna 1960, Reinhold Heidecken kuolinvuonna 1960, huippuna pidetty malli 2.8 F. Filmityyppiä 120 käyttävän Rolleiflexin rinnalla oli myös ns. Baby-Rolleiflex, jonka negatiivikoko oli 4 x 4 senttiä. Sitä valmistettiin eri versioina vuosina 1931–1968.

Suomalaisista Rollei-kuvaajista yksi ensimmäisiä oli freelancer-lehtikuvaaja Jussi Kangas (1902–1971), joka kuvasi jo 1930-luvulla myös kansatieteellisiä työkuvasarjoja. Hieman myöhäisempiä Rollei-kuvaajia Suomessa olivat akateemikko Matti A. Pitkänen (1930–1997), Ismo Hölttö (s. 1940) ja Pentti Sammallahti (s. 1950).Ulkomaisista kuuluisin lienee Vivian Maier (1926–2009), joka on tullut tunnetuksi erityisesti Chicagon katuelämän kuvaajana.

Rolleiflex oli korkealaatuinen ja myi hyvin, mikä sai nopeasti kopioijat liikkeelle. TLR-rullafilmimallista on laskettu olevan noin 500 kopiomallia. Näistä puolet on peräisin Japanista.

Markkinointi oli jäänyt osin sivuraiteille, koska Paul Franke oli kuollut jo vuonna 1950. Teknisestä kehityksestä vastaava Reinhold Heidecke sai Braunschweigin teknisen yliopiston kunniatohtorin arvon vuonna 1951 ”erinomaisesta työstä saksalaisen kameran hyväksi”.

Rolleiflexin rinnalle tuli halvempi ja yksinkertaisempi versio Rolleicord vuonna 1933. Siinä ei ollut filmin pikasiirtovipua eikä aukko- ja suljinaikoja säädetty säätöpyörillä. Cordin ensimmäinen malli 1 oli Art Deco -tyyppinen ja metallikuorinen, joten se erosi selkeästi flex-malleista olematta silti halvan tuntuinen. Rolleicordeja tehtiin eri versioina vuoteen 1977 saakka.

Aina 1930-luvulta 1950-luvun lopuille Rolleiflex oli varsinkin lehtikuvaajien suosikkikamera. Mutta Hasselbladin pieni ja yksiobjektiivinen malli 500 C (SLR, 1957) kasvatti suosiotaan ja erityisesti japanilaiset kinofilmijärjestelmät alkoivat pieninä, kevyinä ja monipuolisina tunkeutua markkinoille. Rollei alkoi menettää asemiaan 1960-luvulla, ja vuonna 1980 se ajautui ensimmäisen kerran konkurssiin.

Vastauksena Hasselbladin järjestelmälle Franke & Heidecke tuotti vuonna 1966 Rolleiflex 66 -SLR-mallin, joka oli Hasselbladiin verrattuna toki huomattavasti monipuolisempi, mutta myös kalliimpi, suurempi ja kömpelömpi käsitellä. Rolleiflex SL 66 tarjosi paljon, mutta auttamattomasti liian myöhään.

Reinhold Heidecke suunnitteli kameroita aina kuolemaansa vuonna 1960 asti, ja viimeisiä hänen luomuksiaan oli vuonna 1960 esitelty Rolleimagic, seleenikennoa ja puoliautomaattista valotusta käyttävä Rolleiflexin versio. Rolleimagic ei kuitenkaan menestynyt markkinoilla: se tarjosi kuvaajille monimutkaisuudessaan liian vähän ja jälleen liian myöhään.

Koska Rolleiflexiin ei saanut vaihto-objektiiveja vaan ainoastaan tele- ja laajakulmalisäkkeitä, aloitettiin 135 millin objektiivilla varustetun Tele-Rolleiflexin valmistus 1959 ja laajakulmaisella 55 millin objektiivilla varustetun Wide-Rolleiflexin vuonna 1961. Nämä eivät kuitenkaan muuttaneet tilannetta: Rolleiflexin suosio ammattikuvaajien keskuudessa laski yhä vähäisemmäksi.

Tehdas muutti nimeään, omistajiaan ja muotoaan useita kertoja. Heidecken kuoleman (1960) jälkeen Rollei yritti työntyä kinofilmijärjestelmämarkkinoille vuonna 1970 ja loi nopeasti useita uusia malleja, jotka käyttivät 16 millin (Rollei 16, 1963–1972) sekä 126- (Rolleiflex SL 26, 1969–1973) ja 110-koon filmiä (Rollei A 110, 1974–1980). Ne olivat teknisesti erinomaisia, mutta aika oli ajanut auttamattomasti tavoitteiden ohi. Ainoa varsinainen menestys oli yksi maailman pienimmistä kinofilmikameroista, Rollei 35, joka esiteltiin vuonna 1966. Sitä valmistettiin yli kaksi miljoonaa kappaletta vuosina 1966–1998.

Varsinaisesta päätuotteesta, Rolleiflexistä, tehtiin 1980-luvulta alkaen useita kullattuja ja platinapäällysteisiä malleja sekä myös valotuksen sähköisesti mittaavat mallit GX 1980-luvun lopulla ja FX aivan 2000-luvun alussa. Menestystä ei niillä kuitenkaan saavutettu, ja nämä kamerat ovat jääneet lähinnä keräilijöiden saaliiksi. Rolleiflexien taru päättyi vuonna 2015 konkurssihuutokauppaan, jolloin kaikki kameroihin tarkoitetut osat myytiin ja ne levisivät ympäri maailmaa.

Esko Putus

Hannu Sinisalo

Huhtikuun kamerat

Walter Dorwin Teague

8.12.1883 Pendleton, USA – 5.12.1960 Flemington, USA

Walter Dorwin Teague muistetaan ennen kaikkea bakeliittikauden ja Art Deco -tyylin yleismuotoilijana, kameramaailmassa taas Kodakin ja Polaroidin kuvausvälineiden suunnittelijana 1920-luvun lopulta 1950-luvulle.

Teague syntyi köyhään kuusilapsiseen perheeseen Indianan Pendletonissa. Kuudentoista ikäisenä häntyöskenteli paikallislehdessä yleismiehenä ja yleni pian toimittajaksi. Teaguen haaveena oli tulla taiteilijaksi, ja 19–vuotiaana hän muutti New Yorkiin. Teague opiskeli maalaustaidetta 1903–1907, ja opintorahat hän ansaitsi työskentelemällä NMKY:ssä.

Teague alkoi kuvittaa postimyyntiluetteloita, ja hänen kykynsä tekivät vaikutuksen Walter Whiteheadiin, joka palkkasi Teaguen mainostoimistoonsa 1908. Teague ryhtyi 1912 freelancer-mainospiirtäjäksi ja perusti oman studion. Hänestä tuli vähitellen tunnustettu, ja 1926 hän lähti matkalle Eurooppaan tutustuakseen funktionalistiseen Bauhaus-tyyliin sekä italialaiseen muotoiluun.

Kun lamakausi alkoi USAssa 1929, Teague ymmärsi, että uusia tyylivaikutteita voisi soveltaa myös massatuotantoon. Uusi materiaali oli myös bakeliittimuovi, josta saatettiin puristaa ennen näkemättömiä muotoja.

Teague sulki mainosstudionsa 1926, ja seuraavana vuonna hän alkoi käyttää ammattinimikettä teollinen muotoilija. Tuolloin 1927 hän sai ensimmäisen ison asiakkaansa, Kodakin. Kameramaailmasta Walter Dorwin Teaguella ei ollut aiempaa kokemusta, mutta Metropolitan-taidemuseon kuraattori Richard Bach suositteli häntä varauksetta Kodakille suunnittelijaksi siten, että Teague työskentelisi yhdessä Kodakin insinööriryhmän kanssa. Teague loikin tiimityöperiaatteen, jonka tulokset olivat kaikkien Kodakin osastojen hyväksyttävissä.

Ensimmäiset Teaguen – ja työryhmän – muotoilemat kamerat syntyivät heti vuoden 1928 alussa. VarhaisimpiaKodakin Teague-kameroita oli puhtaasti Art Deco -tyylinen paljekamera Kodak Gift 1A (1928–1931). Art Deco -tyylissä sekoittuivat toisiinsa funktionalismi ja jugend. Kodakin Gift 1A -kamerassa tyylistä kertoivat vahvat geometriset muodot sekä kokonaisväritys, joka ulottui myös tuotepakkauksiin.

Vielä monipuolisempi ja rohkeampi väriskaala kuin Gift 1A -kamerassa näkyy Teaguen ja työryhmän muotoilemissa Kodakin paljekameroissa Vest Pocket III (1926–1933, vuoden 1928 jälkeiset mallit) ja Kodak Petite (1929–1933) sekä laatikkokameroissa Kodak Beau Brownie 2 ja 2A (1930–1933).

Kodak Baby Brownie oli Teaguen ensimmäinen bakeliittikamera, rungoltaan bakeliittia. Sen virtaviivaiset muodot olisivat olleet liki mahdottomia valmistaa vanhoista materiaaleista, kuten metallista, puusta, nahasta tai pahvista. Kamera oli hyvin pienikokoinen, ja se tuotti 127-filmirullalle 6 x 4 sentin negatiiviruutuja. Baby Brownieta valmistettiin USA:ssa vuosina 1934–1941 ja Isossa-Britanniassa vuosina 1948–1954 yhteensä yli neljä miljoonaa.

Teague ei juurikaan tehnyt kamerapatentteja, mutta Baby Brownie oli patentoitu hänen nimiinsä 31.3.1934.

Kodakin Bantam Specialia pidetään hienoimpana Art Deco -tyylin edustajana kameramaailmassa. Sen voimakkaat vaakasuorat linjat olivat Teaguen sekä Kodakin muotoilutyöryhmän käsialaa, ja sitä valmistettiin vuosina 1936–1948.

Bantam Special oli myös sikäli poikkeuksellinen, että siinä oli monipuoliset suljinajat sekunnista viidessadasosaan ja että optiikan Kodak Ektar suurin aukko oli 2. Bantamia tehtiin kahtena versiona: toinen maailmansota lopetti 1940 saksalaisen Compur-sulkimen käytön ja tilalle tuli amerikkalainen Supermatic-suljin, jonka lyhin aika oli 1/400 sekuntia. Näitä Supermatic-malleja tehtiin melko vähän verrattuna Compur-malliin. Bantam Superin keskimääräinen huutokauppahinta on vaihdellut kunnosta riippuen 200 ja 500 euron välillä.

Walter Dorwin Teaguen muotoilutyö ei jäänyt Kodakilla pelkästään kameroihin, vaan hän suunnitteli myös Kodakin myyntitiloja sekä näyttelyosastoja.

Bantam Specialin jälkeen Teague siirtyi taas Kodakin yksinkertaisiin harrastajakameroihin, ja tuloksena oli Kodak Bullet, jonka optiikan ulosveto oli toteutettu kierteellä. Bulletissa oli vain yksi aika ja yksi aukko. Vuonna 1939 siitä tehtiin New Yorkin maailmannäyttelyn erikoisversio, ja kameraan lisättiin teksti "New York World’s Fair". Bulletia valmistettiin vuosina 1936–1942.

Teague tarttui 1930-luvun lopuilla uuteen haasteeseen: Kodakin ensimmäinen automaattivalotuskamera Super Six 20 julkistettiin vuonna 1938. Laukaisimen painaminen puoliväliin lukitsi seleenivalotusmittarin neulan, ja sen jälkeen piti siirtää aukkovalitsin neulan kohdalle, ja vasta sitten painaa laukaisin pohjaan. Muotoilu oli pääosin Teaguen käsialaa, mutta myös Kodakin oma muotoilija Joe Mihalyi osallistui kameran suunnitteluun.

Super Six 20:n piti olla käänteentekevä uutuus kameramaailmassa, mutta toisin kävi. Lukuisten teknisten ongelmien ja vikojen jälkeen niitä palautettiin tehtaalle niin paljon, että kamera sai lempinimen ”bumerangi”. Sitä valmistettiin vain 719 kappaletta, ja tuotanto lopetettiin 1944. Harvinaisuutensa vuoksi Super Six 20 on haluttu ja kohtalaisen kallis: huutokaupoissa siitä on maksettu 1000–2000 euroa.

Kodak oli kuitenkin vain yksi Walter Dorwin Teaguen asiakkaista. Teague suunnitteli myös yksittäisiä kotitalouden esineitä, kuten radioita ja pöytävalaisimia, toisaalta hänen kättensä jälki näkyy niin arkkitehtonisissa kokonaisuuksissa kuin lentokoneiden interiööreissä. Myös autot moderneina kulkuvälineinä kiinnostivat häntä. Oikeastaan mikään uuden teollisuuden tuote 1930-luvun alusta alkaen ei ollut Teaguelle vieras.

Teague loi myös uuden ryhmätyökonseptin, ja hänellä oli oma suunnittelutoimisto New Yorkissa. Vaikka Teague oli monilahjakas teollinen muotoilija, arkkitehti, kuvittaja ja graafinen suunnittelija, niin suurin osa töistä kulki hänen toimistonsa kautta siten, että myös muut täydensivät Teaguen hahmotelmia. Työntekijöitä Teaguella oli parhaimmillaan liki 60, osa arkkitehtejä, osa insinöörejä.

Kamerasuunnitteluun Teague palasi vielä 1940-luvulla muotoilemalla Kodakille monipuolisen mutta muodoiltaan varsin kulmikkaan ja äkkiseltään kömpelön oloisen Medalistin, jota valmistettiin vuosina 1941–1953.

Viimeisin Teaguen kamera ei ollut Kodakin, vaan Polaroidille suunnitellut Highlander-pikakuvauskamerat (mallit 80 ja 80A), jotka olivat tuotannossa vuosina 1954–1959.

Walter Dorwin Teagueta on pidetty yhtenä merkittävimmistä Art Deco -kauden sekä Streamline-suunnan muotoilijoista, joka omaksui ensimmäisenä bakeliitin raaka-aineeksi. Streamline eli virtaviivaisuus oli Art Decon myöhäinen haara 1930-luvulla. Tälle arkkitehtuurin ja teollisen muotoilun tyylisuunnalle olivat ominaisia virtaviivaisen kaarevat muodot ja horisontaalisuus.

Teague kuoli lähellä New Yorkia Flemingtonissa 5.12.1960, mutta hänen poikansa Walter Dorwin Teague nuorempi jatkoi isänsä uralla.

Teaguen elämäntyöstä Jason Morris teki 2014 dokumentin ”Teague: Design and Beauty”, ja siitä voi katsoa osan osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=ksAKWce8cVQ

Esko Putus

Hannu Sinisalo

Maaliskuun kamerat

Oskar Barnack

1.11.1879 Lynow, Saksa – 16.1.1936 Bad Nauheim, Saksa

Oskar Barnack tunnetaan parhaiten Leica-kinofilmikameran keksijänä ja kehittäjänä.

Oskar Barnak syntyi 1879 opettajan pojaksi Lynowissa, pikkukaupungissa lähellä Berliiniä. Perhe muutti pian Lichterfeldeen, Berliinin esikaupunkiin. Barnackin nuoruudenhaave oli tulla maisemamaalariksi, mutta perheen isän mielestä se oli taloudellisesti huono ajatus.

Niinpä nuori Oskar Barnack lähti Berliiniin Julius Lampen hienomekaaniseen verstaaseen oppipojaksi. Verstaassa tehtiin muun muassa kellokoneistoisia aurinkokunnan pienoismalleja, tellurioneja. Barnack sopi Lampen kanssa kolmen vuoden oppisopimuskoulutuksesta mekaanikoksi, mutta jo ennen ajan täyttymistä Lampe katsoi, että Barnack oli täysin oppinut.

Vuosina 1899–1902 Barnack kierteli Eurooppaa mekaanikkokisällinä. Vuonna 1902 hän tuli Jenaan, missä hänet palkattiin Zeissin optisten välineiden tehtaalle. Täällä Barnack kiinnostui valokuvauksesta – taustalla saattoi vaikuttaa hänen varhainen innostuksensa maisemamaalaukseen. Barnack liikkui paljon maaseudulla, missä hän kuljetti mukanaan suurikokoista levykameraa. Kamera oli epäkäytännöllisen iso, ja Barnackia vaivasi kuvausvälineiden kantamisessa myös astma.

Vuonna 1905 Barnack alkoi suunnitella kameraa, jossa olisi pienempi negatiivikoko. Hän valmisti kameran, joka otti 5 x 7 tuuman lasilevynegatiiville 20 erillistä pientä negatiiviruutua. Silloinen materiaali oli kuitenkin liian rakeista, ja Barnack luopui toistaiseksi pienen negatiivikoon ideastaan.

Barnack meni vuonna 1909 uudelleen Julius Lampen verstaaseen, mutta täältä hän palasi jo samana vuonna Zeissin tehtaille Jenaan. Täällä Barnack viipyi vain vuoteen 1910 asti, jolloin hän siirtyi ICA-kameratehtaalle Dresdeniin. Sieltä hän palasi kahden kuukauden jälkeen takaisin Zeissille. Barnack kaipasi haasteita, joita ei Zeissilta löytynyt, ja niin hän siirtyi vuoden 1911 alusta Leitzin tehtaalle Wetzlariin kehitysosaston päälliköksi, ja osaston tehtävänä oli mikroskooppien valmistus.

Oskar Barnack aloitti Leitzilla kehitysosaston päällikkönä 1911. Työssään hän tarvitsi taskuun menevää instrumenttia oikean aukon määrittämiseen elokuvakameran yhden ruudun valotusajalle 1/40 sekuntia. Kokeiluissa kävi ilmi, että elokuvaruudusta 18x24 mm sai tyydyttävän postikorttisuurennoksen.

Barnackin vanha haave ”pieni negatiivi, iso kuva” heräsi eloon. Filmirainan kulku muutettiin vaakasuoraan ja kuvaruutu tuplattiin kokoon 24x36 mm. Klassinen pienkameraruutu syntyi. Sen sivusuhteet olivat samat 1:1,5 kuin silloisissa rullafilmikameroissa yleinen 6x9 cm.

Oskar Barnack oli mestarimekaanikko, mutta vähemmän kiinnostunut teorioista. Piirustusten ja laskelmien sijasta hänen työpöytänsä täyttyi - osin harrastuksesta - prototyyppi-Leican eli Ur-Leican osista. Vuonna 1913–1914 valmistui kolme prototyyppikameraa eli Ur-Leicaa.

Ensimmäiset Barnackin itsensä ottamat koekuvat 1914 vahvistivat idean kelvollisuuden. Esimies Ernst Leitz II otti toisen prototyyppikameran mukaansa kevään 1914 Amerikan-matkalleen. Leican kehittely jäi muutamaksi vuodeksi tauolle toisen maailmansodan vuoksi.

Ensimmäiset 30 Leicaa numeroiltaan 100-130 valmistettiin käsityönä 1923. Ne jaettiin 1924 joukolle valokuvaajia ja tieteilijöitä. Saaduista arvioista useimmat olivat skeptisiä. Kuvaajat olivat tottuneet raskaampiin kalustoihin jalustoineen ja isoine tähyslaseineen. Kokemusta kinofilmin hienoraekehityksestä ei ollut.

Barnack löysi Leitzin luetteloista vaihtoehtoisia objektiiveja. Ainakin Mikro-Summar 4,5/42 mm oli yhdessä kolmesta prototyypistä. Konstruktio oli symmetrinen, 6-linssinen.

Leitzin optikkovelho Max Bereck laski Leica-formaattiin sopivan objektiivin jo 1922. Syntyi Leitz Anastigmat, joka myöhemmin nimettiin Elmaxiksi. Siinä oli 5 linssiä, joista 3 takimmaista oli kitattu yhteen. Parannettuna objektiivi sai nimen Elmar. Se muistutti Zeissin Tessaria, jonka patentti raukesi 1923, vain himmennin oli eri tasossa. Aikakautensa lasilaaduilla Elmarin suunittelu oli kunnioitettava saavutus. Elmar 3,5/50 mm muuttui moneen kertaan uusin lasilaaduin vuoteen 1961 mennessä.

Vuonna 1924 pidettiin Wetzlarissa kokous. Tuntien keskustelun jälkeen Dr Ernst Leitz II sanoi: ”Klo on 12.30 ja päätän kokouksen. Olen päättänyt, että Barnakin kameraa aletaan valmistaa”: Leica Ia esiteltiin Leipzigin kevätmessuilla 1925. Vuodessa myytiin 1000 kameraa.

Sopivaa filmiä oli heikosti tarjolla. Elokuvafilmit olivat keskimäärin liian rakeisia. Vain Perutz Aerial Film tuotti tarvittavan erotuskyvyn hieman ylivalotettuna ja kehitysaikaa lyhentämällä. Herkkyyttä jäi 7 DIN eli 4 ASA.

Leica IA:n rinnalle tuli 1926 Leica IB (”Compur-Leica”), jonka keskussuljin tarjosi ajat 1-1/300 sek. Tätä valmistettiin vain alle 1500 kappaletta.

Samana vuonna esiteltiin ensimmäinen 35 mm projektori, koodinimeltään ULEJA.

Ensimmäinen suurennuskone, FILOY, tuli 1927 ja toinen projektorimalli, GNOM, 1929.

Vuonna 1930 tuli Leica Ic vaihto-objektiiveilla. Kiinnitys ei ollut vakioitu, joten runko ja objektiivit (Elmar 3,5/35, Elmar 3,5/50 ja Elmar 4,5/135) olivat sovitetut yhteen ja myytiin pakettina.

Leica Ia no. 60.000 toimitettiin tehtaalta, viimeiset varustettuna uudella Hektor 2,5/50 objektiivilla.

Seuraavana vuonna 1931 esiteltiin 2 objektiivia: Elmar 4/90 ja Hektor 1,9/73. Hektor oli Max Bereckin koiran nimi.

Merkittävä uutuus mallissa Leica II oli sisäänrakennettu, tarkennukseen kytketty etäisyysmittari.

Objektiivien kiinnitys vakioitiin, merkkinä ”0”. Uutena objektiivina tuli pieni ja solakka Elmar 6,3/105, joka sai lempinimen ”Berg-Elmar”.

Leitz VALOY suurennuskone 35 mm filmille esiteltiin vuonna 1932. 100.000:s kamera (Leica II) ulos tehtaalta.

Vuonna 1933 julkistettiin malli Leica III, jossa oli valotusajat 1-1/500 sek. Pitkät ajat 1-1/20 valittiin erillisellä nupilla. Samana vuonna esiteltiin 3 uutta objektiivia: Summar 2/50, Hektor 4,5/135 ja peilikammioon Visoflex I liitettävä Telyt 4,5/200. Vuonna 1933 esiteltiin myös ensimmäinen automaattitarkenteinen suurennuskone LeitzFocomat I.

Vuonna 1934 valmistui malli Leica 250 – kameralla sai 10 metrin filmille 250 kuvaa. Ominaisuudet olivatmuuten kuin Leica III:ssa. Tämä Leica ”Reporter” oli tuotannossa vuoteen 1942. Valmistusmäärä jäi alle tuhannen.

Vuonna 1935 valmistuksessa olivat mallit I, II, III ja IIIa. Leica IIIa:ssa uutuutena oli 1/1000 sekunninValotusaika. Leicaan esiteltiin myös uusi laajakulma Hektor 6,3/28 ja muotokuvalinssi Thambar 2,2/90. Nyt objektiiveja oli yhteensä 13.

Vuonna 1936 Oskar Barnack kuoli 16. tammikuuta.

Ammattikuvaajien kaipaama ultravalovoimainen normaali 1,5/50 oli alkuperältään Schneider Xenon. Ajan suurin filminherkkyys oli 20 DIN eli 80 ASA.

Aikakausijulkaisu LIFE aloitti USA:ssa marraskuussa 1936. Tunnettu Leica-valokuvaaja Alfred Eisentaedt kuului sen tekijöihin. Leica IIIa lähti tehtaalta numerolla 200.000.

Vuonna 1938 Leica IIIb:n etsinokulaarit siirrettiin lähemmäs toisiaan kuvausnopeuden lisäämiseksi. Filminsiirtoa ja suljinta parannettiin kuulalaakerein. Kameratuotanto rikkoi rajan 300.000.

PARVO -projektori tuli myyntiin ja oli valmistuksessa pienin parannuksin 25 vuotta.

Vuonna 1939 esiteltiin 7-elementtinen Gauss-tyypin objektiivi Summitar 2/50, joka oli yksi maailman ensimmäisiä magnesiumfluoridilla heijastussuojattuja objektiiveja.

Vuonna 1940 Leica IIIc -kamerassa oli 2,8 mm pidempi runko ja yhtenä kappaleena puristettu yläkappa. Ne tekivät rakenteesta tiiviimmän. Sota keskeytti tuotekehittelyn.

Vuonna 1949 perustettiin Leitzin lasilaboratorio. Professori Max Berek kuoli 15. lokakuuta.

Vuonna 1950 esiteltiin kamerauutuus, Leica IIIf. Tässä ensimmäisessä sodanjälkeisessä kamerauutuudessa oli salamatäsmäys lampuille ja sähkösalamille. Uusi, luokkansa valovoimaisin Summarex 1,5/85 näki päivänvalon samana vuonna, ja 500.000:s Leica (IIIc) lähti tehtaalta.

Vuonna 1952 perustettiin tytäryhtiö Ernst Leitz (Ltd) Midland, Kanadan Ontarioon.

Vuonna 1953 Summicron 2/50 oli iso askel. Gauss-tyypin objektiivissa oli 7 linssiä, joista 4 lanthan-lasia, joka oli kehitetty omassa lasilaboratoriossa. Näin vältettiin radioaktiivisen thoriumin käyttö.

Viimeinen ”Barnack-Leica”, kierreobjektiivilla varustettu IIIg, tuotiin markkinoille 1957. Sen myötä esiteltiin uudelleen laskettu Elmar 2,8/50. Kuuluisaa Elmar 3,5/50 objektiivia 50% suuremman valovoiman mahdollistivat uudet lasilaadut, joita kehitettiin omassa laboratoriossa.

Kameran rungon mittasuhteet pysyivät ennallaan korkeutta lukuun ottamatta. Etsimeen tuli parallaksikorjatut helokehät 50 ja 90 mm objektiiveille. Tekniseen ja tieteelliseen käyttöön tehtiin malli Ib.

Muutamaa vuotta aiemmin, 1954, uusi bajonettikiinnitystä käyttävä Leica M 3 oli aloittanut aivan uuden aikakauden mittaetsinkameroiden maailmassa.

Leican vaikutus valokuvauksessa oli merkittävä. Leica mahdollisti uuden dynaamisen kuvakerronnan. Kuuluisista Leica-kuvaajista voisi kirjoittaa - ja on kirjoitettukin - tuhansia sivuja. Mainittakoon tässä vain kaksi kovaa nimeä: Henri Cartier-Bresson ja Caj Bremer.

Esko Putus

Hannu Sinisalo

Helmikuun kamerat

Nyt jatkuu Esko Putuksen ja Hannu Sinisalon yhteistyössä kirjoittama sarja kameroiden muotoilijoista. Toisena on esittelyssä ruotsalainen Magnus Niell, 1872 Hurva, Ruotsi – 1962 Hurva, Ruotsi

Magnus Nilsson (vuoden 1893 tienoilta Niell) syntyi 1872 pienessä Hurvan kunnassa Ruotsin Skoonessa. Hänestä tuli kamerasuunnittelija sekä maailmanmatkaaja, ja tähän vaikuttivat paljon sisaruksien elämänvaiheet: 1860 syntynyt veli Sven muutti USA:han 1887, 1866 syntynyneestä veli Carlista tuli ateljeevalokuvaaja ensin Hurvassa sekä sitten 1891 Norrköpingissä, ja 1875 syntynyt sisar Augusta muutti USA:han 1910.

Magnus Niellin on sanottu konstruoineen noin 50 kameramallia, mutta tarkempi patenttien läpikäynti näyttää, että hän patentoi oikeastaan vain viisi kokonaista kameraa. Muut patentit koskivat valokuvaamiseen liittyviä yksittäisiä parannuksia kuten filmipuolia tai levyjen vaihtokasetteja.

Magnus Niell patentoi myös jokapäiväisiin käyttöesineisiin liittyviä parannuksia. Yhteensä löysin 40 Niellin patenttia vuosilta 1898–1926. Hän ansaitsi varallisuutensa myymällä patentit eteenpäin, itse hän ei ryhtynyt kameravalmistajaksi.

Magnus Nilsson muutti vuonna 1892 Tukholmaan työhön puhelinlaitokselle, ja vuonna 1894 hän alkoi opiskella tekniikkaa. Tukholmassa hän muutti sukunimensä Nilssonista Nielliksi. Tukholmasta Magnus Niell muutti Saksan Kötheniin, missä hän valmistui insinööriksi raitiotievaunuja käsittelevällä lopputyöllään vuonna 1898.

Niell aloitti kamerasuunnittelun vuonna 1898 konstruoimalla yksinkertaisen 6,5 x 9 sentin lasilevy- ja pakkafilminegatiivikamera Lopa I:n. Kameran runko oli alumiinia, ja rakenne aiemmista taittokameramalleista poikkeava. Lopa I oli tuotannossa vuosina 1898–1902.

Vuonna 1899 Niell asui Lontoossa, mutta muutti Brysseliin vuonna 1900. Täällä Niell perusti patenttien hyödyntämiseksi yhdessä hollantilaisen opiskelutoverinsa Paul Simonsin kanssa yhtiön Niell & Simons. Vuonna 1901 Niell muutti jälleen, nyt Saksan Kölniin. Täällä hän patentoi parannetun mallin Lopasta, Lopa II:n, joka tunnetaan myös nimellä Lopa Luxur. Tätä mallia tehtiin vuosina 1902–1904. Kameran valmistaja oli berliiniläinen C.F Kindermann & Co. Englannissa Lopat tunnettin mallinimillä Cyko I ja II, ja niiden valmistaja oli lontoolainen John J. Griffin & Co Ltd.

Lopa-kameroilla ei päässyt rikastumaan, koska niiden myynti jäi varsin vähäiseksi. Lopan ja Cykon hinnat ovat nykyään tuhannen euron paikkeilla.

Varsinaiseen kultasuoneen Niell osui vuonna 1903, kun hän konstruoi menestyksekkään taskukelloa muistuttavan pienoiskameran, jota myytiin Euroopassa Ticka-nimellä, USA:ssa nimellä Expo ja Japanissa nimellä Moment. Englannissa Tickan valmistaja oli Houghtons Ltd., USA:ssa Expo Camera Co. ja Japanissa Uyeda Camera.

Patentit kameraan Niell haki USA:ssa syyskuussa 1904 ja heti perään lokakuussa Englannissa sekä Saksassa. Kamerassa oli päivänvalossa ladattava filmikasetti, johon mahtui 25 kappaletta 16 x 22 millin negatiiviruutua. Vetonuppiin sijoitetun optiikan polttoväli oli 25 milliä ja ainoa suljinaika 1/25 sekuntia.

Tickaa myytiin ainakin viitenä eri versiona 1905–1917, Expoa 1905–1936 vähintään viitenä versiona ja Momentia ilmeisesti vain vuonna 1910. Tickan ja Expon kauppa kävi hyvin, mutta niillä on kerääjäkysyntää, joten Tickat ja Expot ovat yleensä muutaman sadan euron hintaisia lukuun ottamatta Expon värillisiä (punainen, sininen ja musta) versioita, jotka ovat äärimmäisen harvinaisia. Moment on maksanut huutokaupoissa yli 5 000 euroa.

Vuonna 1908 Niell patentoi Tickan parannetun version, mutta prototyypin lisäksi sitä ei koskaan ryhdytty valmistamaan.

Tickan ja Expon tuomilla patenttivaroilla Niell eli hyvin kansainvälisesti. Hänellä oli parhaimmillaan asunnot New Yorkissa, Lontoossa sekä Ranskan Rivieralla, ja Niell teki useita koko maailman ympäri ulottuneita matkoja. Niin Kairo, Bombay, Jokohama kuin Honolulu tulivat tutuiksi. Matkoillaan Magnus Niell sekä teki piirroksia että maalauksia mutta myös valokuvasi Ticka-kamerallaan.

Toisen kerran Magnus Niell onnistui patentissaan, kun hän kaavaili pienikokoista ja yksinkertaista harrastajakameraa, josta kehkeytyi Ensignette. Sitä tehtiin Niellin patenttipiirrosten pohjalta vuosina 1909–1927 useina suljin-, optiikka- ja viimeistelyvariaatioina. Rungon materiaali oli aluksi messinkiä, myöhemmin alumiinia. Myös Ensignetten negatiivikokoja ja filmiformaatteja oli useita. Kaikkiaan Ensignettejä tunnetaan 18 erilaista, ja suurimmasta osasta sen versoista tuli hyvin suosittuja. Kaikkien valmistaja oli lontoolainen Houghtons Ltd.

Ensignetteä seurasi hyvin pienikokoinen rullafilmikamera Ensign Midget: midget tarkoittaa suomeksi kääpiötä. Sen Niell patentoi alkumuodossaan jo 1918, mutta valmistus alkoi vasta vuonna 1934. Midget-malleja tunnetaan viisi erilaista, ja niitä tehtiin vuoteen 1940 saakka. Vuonna 1935 julkaistiin kaksikin hopeanväristä juhlamallia (S33 ja S55) Britannian kuningas Yrjö viidennen ja kuningatar Maryn hallinnon 25-vuotisjuhlan kunniaksi.

Ensign Midgetit olivat yksinkertaisia: sulkimessa oli kaksi asentoa – aikavalotus ja nopea valotus, mutta optiikan aukko ja tarkennus eivät yleensä olleet säädettäviä. Joissakin Midgeteissä on kaksi aukkoa, ”suuri” ja ”pieni”. Filmiformaatti oli E10, jolloin negatiiviruutu oli 31,5 x 41,5 millin kokoinen.

Vuonna 1935 Magnus Niell vetäytyi asiakirjojen mukaan takaisin synnyinkuntaansa Hurvaan, Ruotsin Skooneen, vaikka talvisin hän oleskeli myös Rivieralla. Hurvassa hän vietti entisessä lapsuudenkodissaan elämänsä loppuvuosikymmenet varsin eristäytyneenä. Magnus Niell kuoli 89-vuotiaana 1962.

Esko Putus

Hannu Sinisalo

Tammikuun kamerat

Nyt alkaa Esko Putuksen ja Hannu Sinisalon yhteistyössä kirjoittama sarja kameroiden muotoilijoista. Ensimmäisenä on Frank A. Brownell, joka loi perustan Kodakin harrastajakameroille 1888-1906. 

Frank A. (Alexander) Brownell, 1859 Ontario, Kanada – 1939 Rochester, USA

Frank A. Brownellia pidetään tärkeimpänä kameramuotoilijana. Brownellin merkitys oli erityisesti siinä, että hän patentoi 1880-luvulta 1900-luvun alkuun lukuisia rullafilmikameraan liittyviä keksintöjä ja että hän itse asiassa aloitti muotoilemillaan yksinkertaisilla harrastajakameroilla koko Kodak-yhtiön menestystarinan.

Brownell syntyi Kanadan Ontariossa, mutta muutti jo 17-vuotiaana Rockhesteriin, New Yorkin osavaltioon USA:han. Brownellin isä, ajatteli että täällä poika voisi kehittää puusepänkykyjään ja teknisiä taitojaan. Brownell meni oppisopimuskoulutukseen Yawman & Erbeen, joka valmisti arkistointitarvikkeita.

Jo 1880-luvun alussa Brownell rakensi omalla ajallaan suurikokoisen levykameran, jonka mallin Union View Camera Company osti. Puuseppänä hän rakensi puurunkoisia studiokameroita, mutta näistä ei ole säilynyt ainuttakaan tunnistettavaa yksilöä.

Brownellin taidot kiinnittivät rochesteriläisen Georg Eastmanin (1854–1932) huomion, ja vuonna 1885 Eastman pyysi Brownellia tekemään rullafilmille sopivat puiset kiinnitysosat, jotka voitiin asentaa kameran peräosaan. Tästä alkoi Georg Eastmanin (Eastman Kodak Companyn perustaja 1892 ) ja Frank Brownellin yhteistyö, joka kesti vuoteen 1906.

Ilman Bownellia ei olisi ollut Kodakia - Brownell Manufacturing Company eli Brownellin oma yhtiö valmisti kaikki Kodakin kamerat vuodesta 1888 vuoteen 1902. Yhtiöllä oli vuonna 1902 yli tuhat työntekijää.

Kodakin ensimmäinen rullafilmikamera oli Brownellin muotoilema, mallinimeltään yksinkertaisesti Kodak. Se patentoitiin ja tuli markkinoille vuonna 1888. Hieman muunnellut mallit No. 1 ja No. 2 julkistettiin vuonna 1889. Kaikissa näissä negatiivi oli pyöreä, alkuperäismallissa 65 milliä halkaisijaltaan. Niitä mahtui sata (mallissa No. 2 60) paperitaustaiselle filmirullalle, joka oli ladattu kameraan jo tehtaalla.

Kun rulla oli kuvattu, kamera filmeineen lähetettiin takaisin tehtaalle, mistä saatiin valmiit kuvat ja paikoilleen ladattu uusi filmi. Kamerat olivat hyvin yksinkertaisia: kahdessa ensimmäisessä mallissa ei ollut etsintä, valotusaikoja oli yksi eikä himmennintä löytynyt. Tarkoituksena olikin tuottaa halvalla kameroita potentiaalisille kuvaajamassoille. Yksinkertaisuudestaan huolimatta ne ovat nykyään harvinaisia ja haluttuja.

Kameran tuli olla pienikokoinen, jotta se kulkisi helposti matkassa. Vuonna 1895 Brownell suunnitteli puurunkoisen mallin Kodak Pocket Box. Kooltaan tämä rullafilmikamera oli vain 7,5 x 5,5 x 10 senttiä.

Sen negatiivikoko oli 35 x 50 milliä, ja siihen ladattiin tehtaalla 12 ruudun filmirulla. Pocket Boxissa voitiin käyttää myös negatiivilevyjä. Pocket Boxia tehtiin ainakin neljänä eri versiona, suurimmat erot olivat puurungon päällyksessä. Mallin valmistus lopetettiin vuonna 1900, ja yleisyydestään huolimatta harva Pocket Box on säilynyt nykypäiviin.

Paljerakenteella kamera saatiin laatikkomuotoa pienemmäksi. Vuonna 1897 yleisölle esiteltiin Lontoon messuilla Kodakin ensimmäinen paljerakenteinen rullafilmikamera, Kodak Folding Pocket. Senkin muotoilija oli Frank A. Brownell. Rungossa oli käytetty sekä puuta että alumiinia.

Alkuperäinen Folding Pocket oli tuotannossa vain kolme vuotta, mutta sen muunnelmia tehtiin vuoteen 1906 asti.

Panoraamakuvaus eli kuvaamien korkeutta huomattavasti leveämmälle negatiiviformaatille oli tunnettu jo 1840-luvulla, jolloin kuvasmateriaalina käytettiin kaarelle taivutettua daguerrotypialevyä.

Levyjen taivuttaminen oli työlästä, ja vasta rullafilmin käyttöönotto loi laajat markkinat panoraamakuvaukselle. Nyt kameran takaosassa oli kaareva filmiportti, johon kuva syntyi optiikan kaartaessa sen editse.

Brownell suunnitteli ja patentoi rullafilmille tarkoitetun panoraamakameran, joka tuli markkinoille vuonna 1899 mallinimellä Panoram Kodak No. 4. Nelosmalli oli vanhin, ja sitä seurasivat Kodakin Panoram-kamerat kahdeksana eri muunnoksena vuoteen 1928 saakka. Brownellin konstruktio osoittautui aikaa hyvin kestäväksi. Kuvaaminen haluttiin tehdä mahdollisimman yksinkertaiseksi. Siksi suljinaikojakin oli vain kaksi: nopea ja hidas. Nopeaa käytettiin useimmiten, mutta hidasta maisemakuvauksessa. Kuvat olivat silti hyvinkin tarkkoja, koska negatiivikoko oli esimerkiksi mallissa No.4  8,9 x 30,5 senttiä.

Georg Eastman halusi kameroiden hinnat vielä alhaisemmiksi, ja niin Brownell suunnitteli kameran, jonka tyyppinimeksi annettiin Brownie. Nimi oli toisaalta mukaelma Brownellista, mutta markkinojntiin käytettiin kanadalaisen Palmer Coxin piirtämiä sarjakuvahahmoja, Brownieita.

Ensimmäinen Brownie laskettiin markkinoille vuonna 1900, ja sitä seurasi pitkä sarja erilaisia Brownie-malleja aina vuoteen 1969 asti. Loppupään kamerat eivät muistuttaneet alkuperäistä Brownietä muuten kuin halvan hinnan ja äärimmäisen yksinkertaisen käytön puolesta.

Kuten kuvakin näyttää, ensimmäiset Browniet myytiin sarjakuvahahmojen vauhdittamana yhden dollarin hinnalla, mikä vastaa suunnilleen neljääkymmentä vuoden 2024 euroa. Hintapudoitus oli 13 vuodessa melkoinen, kun vertaa Brownieta ensimmäisen Kodakin (1888) hintaan 25 dollaria - noin 700 nykyeuroa.

Brownellin piirustuspöydältä lähtivät muun muassa Kodakin paljekamera Cartridge (1897) sekä laatikkokamerat Bullet (1895), Eureka (1898) ja Flexo (1899). Brownell yhtiökumppanuus Eastmanin kanssa loppui vuonna 1902, kun Eastman osti koko Brownellin tuotantolaitoksen. Brownell jatkoi kuitenkin kameroiden suunnittelua Kodakille vielä vuoteen 1906 saakka.

Vuonna 1906 Brownell siirtyi kokonaan kasvavaan polttomoottoribisnekseen, ja hän perusti oman F. A. Brownell Motor Companyn. Se tuotti 14–150-hevosvoimaisia moottoreita ennen kaikkea autoteollisuudelle mutta myös veneisiin ja traktoreihin.

Moottorikauppa ei kuitenkaan sujunut toivotusti, ja Brownellin yhtiö sulautettiin vuonna 1914 Rochester Motor Companyyn. Lamavuosina 1930-luvun alussa Brownell menetti monien muiden yrittäjien tavoin lähes koko omaisuutensa, ja loppuelämänsä hän toimi East Savings Bankin varajohtajana. Brownell eläköityi vuonna 1937, ja hän kuoli 2.2.1939, kaksi päivää ennen kuin hän olisi täyttänyt 80.

Esko Putus

Hannu Sinisalo