Kuukauden kamerat -2020

Armeijan harmaissa ja poliisin mustissa

Armeija- tai poliisikameroiden keräily ei ole kovin yleinen harrastus, mutta kumpiakin kameroita löytyy kohtalaisesti.

Ei ole kuitenkaan yksinkertaista määritelä, mikä kamera on ollut armeijan käytössä tai mikä poliisin.

Ensinnäkin on olemassa kameroita, joita on markkinoitu sotilas- tai poliisikameroina, mutta jotka eivät todellisuudessa ole olleet sellaisessa käytössä virallisesti.

Kodakin Vest Pocket -kameroita valmistettiin viittätoista eri mallia vuosina 1912–1942, ja ainakin mallia Vest Pocket Autograph on edelleen myyty keräilijöille Britannian armeijan ensimmäisessä maailmansodassa käyttämänä kamerana.

Todellisuudessa se ei ollut virallinen armeijamalli, vaan sitä markkinoitiin brittisotilaille iskulauseella ”Kuvatkaa oma sotanne”. Toisen maailmansodan aikana Vest Pocket -malleja myytiin noin 33 000, joten se oli mitä todenäköisimmin kevyenä ja kokoontaitettavana sotilaiden suosiossa, mutta armeijakameraksi siitä ei ole.

Expo Police -pienoiskameraa myytiin 1911–1924 – ja myydään edelleen keräilijöille – poliisikamerana, mutta sitä ei ole mitä ilmeisemmin koskaan otettu virallisesti minkään poliisiorganisaation käyttöön. Sen sijaan markkinoinnissa painotettiin ”poliisikäyttöä” kameran pienikokoisuuden ja huomaamattomuuden vuoksi.

Toiseksi on paljon erilaisia kameramalleja, joita on käytetty armeijoissa ja poliisivoimissa, mutta jotka eivät eroa millään tavoin perusmalleista. Jos tällaisen kuvausvälineen armeija- tai poliisitaustan haluaa varmistaa, pitäisi provenienssistä eli käyttöhistoriasta olla joku kirjallinen todiste, esimerkiksi rungon ja optiikan sarjanumeroon perustuva.

Kolmas ja suurin ryhmä muodostuu laatukameroiden sinänsä tavallisista malleista, joihin on joko stanssattu armeijan merkintä tai joissa on kiinnitettynä armeijakäytöstä kertova kilpi. Ainakin Yhdysvaltain, Saksan, Ruotsin, Tanskan, Sveitsin ja Italian armeijoilla oli erilaisia tunnusstanssauksia ja -levykkeitä.

Tämän ryhmän kameroita on kohtuullisen runsaasti Leicoissa, Roboteissa, Alpoissa, Kodakeissa ja Bolseyissä. Ongelma on kuitenkin stanssausmerkintöjen ja erillislevykkeiden helppo väärennettävyys.

Varsinkin neuvostoliittolaisista Fedeistä muokattuja natsi-Saksan eri armeijaosastojen Leicoiksi naamioituja kameroita on liikkeellä todella paljon. Ne erottaa alkuperäisistä Leicoista helposti: teknisesti ne ovat edelleen selkeitä Fedejä, ja stanssauksissa on menty ylenpalttisuuksiin. Mutta saahan näistä 1990-luvun ja 2000-luvun alun venäläisväärennöksistäkin kokoelman, jos niin haluaa.

Neljännen ryhmän muodostavat armeijoille ja poliisille erikseen tehdyt kameramallit. Niitä tunnetaan loppujen lopuksi melko vähän. Tunnetuin ja yleisin on Kodakin 35-mallista muokkaama PH-324, jota käytettiin kenttäkamerana toisessa maailmansodassa. Mallin lisäksi siinä on yleensä mukana myös tunnistekilpi ”Signal Corps U.S. Army”, mutta ei aina. Yleisyyden vuoksi tätä PH-324 -mallia löytyy melko usein, ja huutokaupoista sellaisen saa yleensä parilla sadalla eurolla.

Neljännen ryhmän alajoukon muodostavat armeijoiden käyttämät ilmakuvaus- ja rekisteröintikamerat, joita näkee silloin tällöin kansainvälisissä huutokaupoissa, mutta jotka eivät yleensä nouse kovin korkeisiin vasarahintoihin.

Neljännen ja kolmannen ryhmän armeija- ja poliisikamerat ovat helpohkoja tunnistaa, mutta toisen ryhmän laitteet hankalia. Mitäpä, jos voisi sarjanumeron perusteella todistaa jonkun kameran kuuluneen vaikkapa Mannerheimille?

Armeija- ja poliisimalleista en tunne yhtään erillistä kokoelmaa, mutta ainakin niistä on käyty eniten keskustelua osoitteessa https://www.photo.net/discuss/threads/military-cameras.132112/ .

Hannu Sinisalo

Kirjallisuutta kamerakeräilijöille

Edellisissä artikkeleissani keskityin kuvausvälineisiin, mutta nyt yritän pyynnöstä avata hieman kamerakirjallisuuden kenttää. Siis mistä kirjoja löytää parhaiten.

Yleisimmät suomalaiset myyntisivustot ovat www.tori.fi ja www.huuto.net.

Torissa on hyvin harvoin mitään suoranaisesti vanhoihin kameroihin liittyvää kirjallisuutta, ehkä muutaman kerran vuodessa 1950–1990-luvun kameraesitteitä.

Huudossa on kirjallisuutta enemmänkin, mutta enimmäkseen kyse on eri kuvauskohdelajien valokuvausoppaita. Vanhoihin kameroihin liittyviä kirjoja huutoon ilmaantuu ehkä pari kuukaudessa.

Tori.fi ja huuto.net on helppo tarkistaa nopeasti laittamalla hakukenttiin esimerkiksi hakusanat ”valokuvaus” ja ”kirja”, mutta kummempia tuloksia ei juuri kannata odottaa.

Sen sijaan yli kolmenkymmenen suomalaisen kirja-antikvariaatin yhteinen verkkosivusto www.antikvaari.fi on erinomainen lähde, ja se kannattaa katsoa aina. Ensimmäisenä hakusanana voi koettaa sanaa ”Valokuvaus” ja sen jälkeen erikseen hakusanaa ”kamera”. Haku kannattaa tehdä toiseksi ylimmästä hakukentästä ”Nimike”. Hauilla tulee toki myös runsaasti huteja, kuten sanalla ”Nikon” etsittäessä esimerkiksi ”Kliinikon tietokonetomografiaopas” tai ”Suomen rannikon loistot” -nimiset kirja. Mutta perkaaminen kannattaa.

Antikvaarissa on yllättävän hyvin valokuvakirjoja, myös vanhoihin kameroihin suoranaisesti liittyvää. Toki enimmäkseen niistä kameroista, jotka ovat olleet Suomessa yleisiä ja haluttuja kuten esimerkiksi Exakta, Leica ja Rollei.

Kotimaisissa sivustoissa on myös se hyvä puoli, että myyjä on melkein poikkeuksetta suomalainen, joten postikulut ovat vähäiset ja ALV- sekä tullimaksuja ei tule kuten EU:n ulkopuolelta ostettaessa.

Laterna Magica on helsinkiläinen valokuvaan ja elokuvaan keskittynyt galleria, kirjakauppa sekä antikvariaatti, mutta heillä ei ole nettisivustoja, joten etsiminen edellyttää paikan päällä osoitteessa Rauhankatu 7 (Helsinki) käyntiä. Verkkosivut ovat osoitteessa www.laterna.net, mutta luetteloa myytävästä kirjallisuudesta siellä ei ole.

Ruotsissa on toria ja huutoa vastaava ruotsinkielinen verkkosivusto www.tradera.com, jossa on vanhoihin kameroihin liittyvää kirjallisuutta satunnaisesti. Toki olen tehnyt Traderasta myös hyviä löytöjä, koska Ruotsi on ollut jo 1800-luvun lopulla Suomea huomattavasti vauraampi maa ja tarjolla olevat esineet sen mukaisesti laadukkaitakin. Hasselblad-kirjojen tulvaa sieltä ei kannata juurikaan odottaa, koska kun äsken koetin hakusanaparilla ”Hasselblad” ja ”Bok”, sain tulokseksi vain kaksi osumaa.

Saksankielistä kirjamaailmaa edustaa parhaiten www.abebooks.de, josta voi tehdä hyviä löytöjä erityisesti Saksassa valmistetuista kameroista. Kun laitoin hakukenttään sanan ”Minox”, sain tulokseksi nelisenkymmentä juuri kameramerkkiin kohdistuvaa tulosta. Osa oli kirjallisuutta, mutta mukana oli myös käyttöohjeita ja myyntiesitteitä. ”Exakta” tai ”Leica” tai ”Rollei” -hakusanoilla tuloksia tuli vielä enemmän. Abebooksin etu on se, että postikulut EU:n sisällä jäävät edelleen varsin vähäisiksi ja ALV- tai tullimaksuja ei mene.

Eksoottisempaa osastoa on italiankielinen www.ibs.it, jossa kamerakirjallisuutta on jonkin verran, myös myyntiesitteitä. Kyse on tällöin italiankielisestä kirjallisuudesta, jota ei kovin paljon näe muualla. Hyvätasoista valokuvaan (!) keskittyvää kirjallisuutta on enemmän kuin kameroihin liittyvää, mikä on yleinen ilmiö kaikilla kirjaverkkosivustoilla. Kieli voi tuottaa ongelmia, mutta kouluranskallakin italian kieltä pystyy lukemaan – ja käyttämällä https://translate.google.fi/?hl=fi&sl=it&tl=fi&op=translate -käännössivustoa. Käännökset ovat varsin huvittavia, mutta keskeisimmistä asioista saa tolkun.

Yksi parhaita kamerakeräilijän verkkosivustoja on www.catawiki.com, josta kamerat löytyvät valitsemalla ylhäällä olevasta valikosta kohdasta ”Categories” riippuvalikon kohdan ”Cameras & computers” ja sen auettua kohdan ”Cameras & Optical Equipment”. Sieltä aukeaa vaakasuorassa liikkuva teemakokonaisuuksien valikko, joista yleisin on ”Cameras auction 1950–”.

Catawikissä on melkein pelkästään kameroita sekä optiikoita, mutta joskus – ehkä kymmenkunta kertaa vuodessa – mukaan lipsahtaa myös kamerakirjallisuutta. Ainakin McKeown’s- ja Kadlubek-hinnastoluetteloita on ollut tarjolla järkevään hintaan. Catawikin myyjät ovat lähes poikkeuksetta eurooppalaisia, ja huutokaupat ovat myös kuratoituja, joten mitään turhaa roinaa Catawikiin ei eksy.

Sitten varsinaisiin runsaudensarviin: www.ebay.com ja www.amazon.com.

On vaikea löytää kirjaa, joka ei olisi myynnissä ebayssä. Niitä on tuhansin ja tuhansin, ympäri maailmaa. Tehdaskohtaisia tai kameramallikohtaisia kirjoja on runsaasti, kuten myös mallikohtaisia käyttöoppaita ja esitteitä.

Osa hintapyynnöistä on täysin epärealistisia, mutta kun lajitteluperusteeksi ebay-sivun oikeaan yläkulmaan automaattisesti tarjottavan ”Best match”- lajittelukriteerin sijaan laittaa hinnan halvimmasta kalleimpaan eli ”Price + Shipping, lowest first”, niin alin hinta+postikulut -tarjous tulee ylimmäksi ja siitä alaspäin mennään nousevin hinnoin. Toki EU-maiden ulkopuolelta tilattaessa postikulut nousevat ja kirjan hinnan lisäksi joutuu maksamaan tullin sekä ALV-veron.

Joskus kannattaa katsoa myös www.ebay.com:in lisäksi saksalainen versio www.ebay.de. Jos myyjä ei huomaa laittaa saksalaiseen ebayhin ruksia kohtaan worldwide, saattaa olla, että myytävä tuote näkyykin vain www.ebay.de -sivustolla. Sama pätee myös italialaisversioon www.ebay.it.

Www.amazon.com sivuutetaan usein vain uusien kirjojen myyntialustana, mutta siellä on todella runsaasti myös käytettyjä kirjoja. Amazoniin pätevät samat ohjeet kuin ebayhinkin, ja kannattaa vilkaista myös sen saksalaisversio www.amazon.de.

Kirjametsästyksessä on hyvä lähteä kotimaisesta, mutta arvioilta 99 % tarjonnasta on ebayssä ja amazonissa. Edellä listatut vähämerkityksisemmät sivustot sen sijaan saattavat tuottaa iloisia yllätyksiä!

Hannu Sinisalo

Lajinsa ensimmäisiä

Monesti on tietokilvan tavoin kyselty, mitkä ovat olleet tiettyjen laji-tyyppien ensimmäisiä kameroita: Ensimmäinen filmikamera, ensimmäi-nen kinofilmikamera, ensimmäinen rullafilmikoon kamera jne.

Kunkin lajin ensimmäisyys on joskus tulkinnanvarainen: silloin tällöin on tehty useitakin yrityksiä, jotka ovat jääneet prototyypeiksi tai joiden kohtalona on flopata kaupallisesti. Menestyneitä malleja on sitten tulkittu ensimmäisiksi.

On kohtalaisen hyödytöntä miettiä ensimmäistä dagerrotyyppikame-ramallia, levykameraa tai ferrotyyppikameraa. Sen sijaan rullafilmin tulo markkinoille 1888 loi pohjan useille teknisille innovaatioille.

Koska rullafilmillä saattoi ottaa kuvia nopeassakin sarjassa, kehiteltiin nuppisiirron ohelle jo hyvin varhain jousivoimalla toimivaa filminsiir-rintä. Ensimmäiseksi vieterivetoiseksi kameraksi on tunnustettu rans-kalainen Le Pascal. Sen ensimmäinen prototyyppi valmistui 1897, mutta patentti Le Pascalin vieterimoottorille haettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Valmistaja oli Japy & Cie, joka teki alun perin kelloja sekä kirjoitusko-neita ja siirtyi sitten hienomekaniikan tuntevana valokuvausvälineisiin. Le Pascalilla saattoi ottaa sarjassa kaksitoista kuvaa 40 x 55 mm negatiivikokoon. Jousimoottori mahdollisti nopean sarjakuvauksen, mutta mitään suurta kaupallista menestystä Le Pascalista ei tullut. Jousivetoisia kameroita tehtiin lukuisina versioina aina 1960-luvulle saakka, mutta sitten sähkö syrjäytti vieterit vanhanaikaisina.

Mikä oli sitten ensimmäinen kinofilmikamera? Leica on oikea vastaus, mutta muutamalla varauksella. Leican prototyypit vuodelta 1913 tai nollasarjalaiset vuodelta 1923 eivät suinkaan olleet lajinsa ensim-mäisiä, mutta nollasarjalaisia seuranneet mallit IA ja IB kylläkin kaupallisia menestyksiä.

Mikä oli ensimmäinen kinofilmikamera? Tanskalainen Jens Poul Andersen valmisti 1905 mitä todennäköisimmin ensimmäisen kinofilmiä käyttävän still-kameran, mutta se ei koskaan päätynyt tuotantoon vaan jäi 1–4 kappaleen prototyyppikokeiluksi.

Jonkinlainen menestys oli Henry Herbertin ja Charles Huesgenin Tourist Multiple vuodelta 1913. New Yorkissa toiminut Herbert & Huesgen, joka tunnettiin myös nimellä New Ideas eli Uudet Ideat, toi ensisijaisesti kinofilmiä käyttäviä elokuvakameroita USA:han, ja se sai miettimään kinofilmin käyttöä yksittäisotoksiin.

Tourist Multiple oli hieno kamera, jossa oli korkealaatuinen 60 senttiin tarkentuva Zeissin Tessar -objektiivi, perspektiivikorjattava objektiivi-lauta ja 750 puolikinokoon negatiiviin riittävä filmimakasiini.

Tourist Multiplea markkinoitiin tehokkaasti matkailijoille, mutta ensim-mäinen maailmansota syttyi heinäkuussa 1914 ja turismi romahti. Kameraa tehtiin tuhatkunta kappaletta, ja tuotanto tyrehtyi kysynnän puutteeseen.

Seleenivalotusmittari oli keksitty 1930-luvun alussa, ja pian sitä alettiin ympätä myös kamerarunkoihin. Ensimmäisen automaattisesti valot-tavan kameran esitteli 1938 Kodak: malli oli Super Kodak Six-20.

Valotusta ohjattiin mekaanisesti seleenivalomittarista aukkosäätimeen. Laukaisimen painaminen lukitsi ensin mittarin neulan ja siirsi aukkoa ohjaavaa vipua ennen kuin laukaisi sulkimen. Suljinnopeus oli kuitenkin määriteltävä ensin itse. Tyylikkään ja aikakauden mukaisen rungon oli suunnitellut Joseph Mihalyi ja detaljit viimeisteli tunnettu teollinen muotoilija Walter Dorwin Teague.

Super Six-20 ei menestynyt, koska se maksoi nykyrahassa nelisentu-hatta dollaria - enemmän kuin Leican paras malli - ja koska se oli äärimmäisen epäluotettava. Kodakin työntekijät antoivat sille lempini-men "bumerangi" jatkuvien palautusten vuoksi. Super Six-20 poistui markkinoilta 1944 ja kokonaistuotantomäärä jäi reiluun 700 kappalee-seen.

Pari lajinsa ensimmäistä kannattanee vielä mainita, vaikka niistä tulikin kaupallisia fiaskoja.

Radion ja kameran kombinaatio saattoi olla ideana hyvä, mutta ranta-kuvaajienkaan suosikkia yhdistelmästä ei tullut. Ensimmäinen edes kohtalaisen myynyt kameraradio oli bostonilaisen Automatic Radio Mfg. Co:n Tom Thumb vuodelta 1948. Nimellä Tom Thumb paristoradioita oli tehty jo 1920-luvulta alkaen, mutta kameran ja radion yhdistelmää kokeiltiin vuosina 1948–1957. Seuraajia Tom Thumb sai muutaman, tunnetuimpana ehkä Kowan Ramera vuodelta 1959. Vasta nykyajan älypuhelimessa radio ja kamera ovat yhdistyneet, osin jopa kelvollises-ti.

Merkillisin lajinsa ensimmäinen – ja myös viimeinen – oli japanilaisen Kowa-tehtaan kaasukamera Graflex Graphic 35 Jet vuodelta 1961. Vieterit olivat ensimmäinen nopean filminsiirron apuväline ja sähkö seuraava. Kaasumoottori oli omituinen ajatus tuossa jousi- ja sähkö-moottoreiden taiteaikana: suljin viritettiin ja filmi siirrettiin hiilidioksi-dipatruunasta saatavalla kaasulla, ja patruuna asetettiin kameran poh-jaan. Ruutunopeus oli neljä kuvaa sekunnissa, mikä oli sinänsä varsin hyvä saavutus. Ongelmaksi muodostui rakenteiden kaasutiiviys, ja tuo-tanto loppui jo seuraavana vuonna 1962. Koko idea haudattiin hiljaisuu-dessa, monien muiden lajinsa ensimmäisten tavoin.

Hannu Sinisalo

Ripaus eksotiikkaa

Kameranvalmistus on ollut jo 1900-luvun alusta viiden kauppa: valtaosa välineistä on tuotettu Iso-Britanniassa, Japanissa, Ranskassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Maat ovat tässä aakkosjärjestyksessä.

Kyse ei ole välttämättä kameroiden yksikkömääristä, sillä esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Venäjällä Zorkeja, Zenitejä sekä Fedejä suollettiin hihnalta kutakin mallia jopa miljoonittain.

Laskelmassa on otettu huomioon kameranvalmistajien lukumäärä kussakin maassa, ei erillisten mallien tai tuotettujen yksilöiden määrä. Mutta tehtaiden lukumäärätkin ovat sinänsä vakuuttavia.

Mukaan ei ole laskettu digimaailmaa, vaan ainoastaan filmi-, levy-, ferrotyyppi- ja dagerrotyyppiaikakaudet:

Yhdysvallat: 469 valmistajaa

Saksa: 425 valmistajaa

Japani: 349 valmistajaa

Ranska: 286 valmistajaa

Iso-Britannia: 227 valmistajaa

Lista lienee tuttu ja odotettu, mutta entä sitten toinen ääripää: eksoottiset ja harvinaiset kameramaat? Toki Suomikin kuuluu näihin Sarvis-kameroineen, mutta muitakin ja vielä yllättävämpiä maita löytyy.

Euroopassa pieniä kameratuotantomaita ovat muun muassa Unkari, Puola, Slovakia ja Espanja. Pohjoismaista kaikki tuntenevat ruotsalaiset Hasselbladit, mutta Tanskaa harvemmin mainitaan kameramaana, vaikka se on yhdellä saralla hyvinkin kuuluisa.

Tanskalainen Jens Peter Hansen (1876–1971) oli keksijä ja yrittäjä. Vuonna 1913 hän suunnitteli ensimmäisen Norka-studiokameransa, joka sai hyvän vastaanoton Tanskassa.

Norkan valmistaja oli Kööpenhaminaan perustettu Nordisk Kamera-fabrik eli Pohjoismainen kameratehdas. Hansen kehitteli Norkasta studioihin soveltuvan kuvasarjakameran, jolla kykeni ottamaan vähintään kuusi henkilökuvaa yhdelle isokokoiselle negatiivilevylle säätämällä kameran kohdistusta vaaka- ja pystytasossa synkronoiduilla vipukoneistoilla. Näitä kuvasarjoja kutsuttiin nimellä polyfoto eli moni-kuva ja siten Norkaa myös monikuvakameraksi.

Vuonna 1933 Norkalle myönnettiin maailmanlaajuinen monikuva-kamerapatentti. Nordisk Kamerafabrikista tuli merkittävä valmistaja vuonna 1934, mutta toinen maailmansota ja saksalaismiehitys sulki tehtaan vuosiksi 1940–1944.

Norkan ongelmina olivat sen koko ja paino. Jalustan kanssa Norka painoi yli sata kiloa, ja itse kamerarunkokin oli 1940-luvun lopusta valurautaa. Sain itselleni yhden Norkan Olavi Porrilta Kokkolasta 1990-luvun lopulla, koska hänellä niitä oli kaksi. Pienen auton pohja oli mennä mutkalle, kun ajoin Kokkolasta Tampereelle.

Norkan kuvasarjaidea ei innostanut enää 1950-luvulla, ja tuotanto-määrät alkoivat laskea tyrehtyen lopuksi kysynnän puutteeseen.

Todennäköisesti pienin itsenäinen maa, missä kameroita on valmis-tettu, on Monaco. Tässä ruhtinaskunnassa tehtiin laadukkaan Mecaflexin runkoja S.E.R.O.A -nimisessä tehtaassa vuodesta 1958 vuoteen 1965.

Mecaflex oli kinofilmikoon yksisilmäinen peilikamera, jonka oli kehitel-lyt Robotinkin suunnitellut saksalainen Heinz Kilfitt. Vuosina 1951–1957 rungot tehtiin Saksassa, mutta kameraan soveltuvat Kilfittin vaihto-optiikat Liechtensteinin Vaduzissa.

Kamera oli muotoilultaan omintakeinen, sillä sen päällä oli taitettava kansi, joka sekä avasi etsimen että paljasti kannessa olevat säätimet. Toinen oudohko ominaisuus oli 24 x 24 millimetrin negatiiviformaatti 135-filmille.

Kreikkalaiset ovat ylpeitä omasta kameratuotannostaan, vaikka se ei laajaa olekaan: Picca oli ensimmäinen ja Sabina viimeinen. Kummatkin olivat 1950-luvun sangen yksinkertaisia rullafilmikameroita.

Ateenalainen herrasmies Dimitri Picopoulos suunnitteli Piccan vuonna 1953, ja tuotantoon se päätyi vuonna 1954. Kameran osat olivat koko-naan kreikkalaisvalmisteisia lukuun ottamatta objektiiveja, jotka tuo-tettiin Saksasta. Picca oli kuitenkin vanhanaikainen jo syntyessään, sillä muovi oli syrjäyttämässä metallin kansankameroiden rungoissa.

Piccoja tehtiin vain noin 400. Nykyään tunnetaan ainoastaan muutama Picca, ja ne ovat kysyttyjä sekä harvinaisia keräilykohteita.

Sabina oli sekin 1950-luvun kreikkalainen kansankamera, ja säätöjä siinä ei ollut laisinkaan sulkimen laukaisinta sekä filminsiirtorullaa lukuun ottamatta. Perinpohjaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta Sabinakin on kysytty kohde.

Sabinasta ei ole oikeastaan mitään lisätietoja, mutta tapaus osoittaa, että uusiakin kameravalmistajia putkahtelee historian hämäristä esiin edelleen.

Entä Euroopan ulkopuolella? Afrikassakin on tehty kameroita, tosin vain ranskalaisella lisenssillä ja Ranskan hallitsemassa Marokossa.

MFAP (Manufacture Française d'Appareils Photographiques) oli Pontiac-kameroistaan tunnettu kameranvalmistaja, joka aloitti Ranskassa 1938, mutta siirsi koko tuotantonsa 1951 Ranskan hallit-semaan Marokkoon. Pontiaceja tehtiin Marokossa vain muutama vuosi, viimeiset 1954.

Marokon Pontiacit ovat hyvin harvinaisia, mutta neula voi löytyä heinä-suovastakin: ”Made in French Morocco” -stanssauksella varustettu Pontiac Baby Lynx oli muutama vuosi sitten myytävänä Kuopiossa kirpputorilla.

Etelä-Amerikan merkittävin kameramaa oli syystä tai toisesta Argentiina. Valmistajia oli vuosina 1910–1976 yhteensä yksitoista ja malleja 34. Eniten argentiinalaisia kuvausvälineitä tuotettiin 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa, ja mallit olivat yksinkertaisia kansankameroita.

Hyviä esimerkkejä ovat E.F.I.C.A:n Suprema eli sekä Bislent:

Efican Suprema vuodelta 1951 oli 120-rullafilmin perusmittaetsin-kamera, mutta sen negatiivikoot olivat poikkeuksellisesti joko 4,5 x 5,5 tai 5,5 x 8 senttiä. Kansi oli joko kromattu tai mustaksi mattapinnoi-tettu.

Samaa 1950-luvun alkupuolta edusti myös Ghilotti & Figueroan 120-filmiä käyttänyt bakeliittinen rullafilmikamera Bislent, mutta se otti poikkeuksellisesti päällekkäin kaksi 25 x 36 millin negatiiviruutua. Päällekkäisissä optiikoissa oli erilliset sulkimet sekä laukaisimet.

Argentiinassa oli lukuisia kameramalleja, mutta ne jäivät usein vain paikallisesti myydyiksi. Siitä syystä yksikään niistä ei yltänyt merkittävään tuotantoon: argentiinalaiset kamerat ovat harvinaisia jopa Argentiinassa.

Eksoottisten kameramaiden hännänhuippu olkoon Australia, jossa käytettiin enimmin brittituotantoa, mutta josta löytyy 1890-luvulta 1950-luvulle seitsemän kameravalmistajaa.

Tunnetuin on Hanimex yli sadalla mallillaan, mutta Hanimexit eivät olleet australialaisvalmisteisia, vaan Saksasta sekä Japanista ja Kiinasta 1950-luvun alusta vuoteen 2004 tuotettuja.

Varsinaiset australialaiset kamerat eivät olleet mitenkään omintakeisia, mutta 1949–1953 valmistettu Dalca on näppärästi etulevyssä ohjeis-tettu 6 x 6 sentin negatiivikoon rullafilmikamera.

Maakohtainen kameroiden keräily olisi mahdollista juuri tällaisten pienten ja eksoottistenkin maiden kohdalla. Kukaan tuskin ajattelee keräävänsä kattavaa Saksa-kameroiden kokoelmaa, mutta esimerkiksi Tanskan kohdalla se olisi mahdollista.

Hannu Sinisalo

Prototyyppejä, nollasarjalaisia, dummyjä ja cut-away -kameroita

Kameran matka piirustuspöydältä suoraan sarjatuotantoon ei ole aivan yksinkertainen – ainakin mitä laadukkaampi kuvausväline on kyseessä, sitä enemmän vaiheita suunnittelussa sekä markkinoinnissa on.

Hyvä esimerkki on Leica. Vuosina 1912–1913 Oskar Barnack teki kaksi tai kolme prototyyppikameraa, joissa hän kokeili uutta vaakasuoraa kinofilmiä käyttävää kevyttä kameramallia, jotka tunnetaan nykyään mallinimellä Ur-Leica eli alku-Leica.

Nämä prototyypit eivät sellaisenaan päätyneet tuotantoon, mutta perusominaisuuksia Barnack saattoi kokeilla käteen sopivina. Näitä prototyyppejä on tiettävästi säilynyt vain yksi, ja se edelleen valmistajan eli Ernst Leitz Museumin hallussa.

Prototyyppikameroihin tyytyväisenä Barnack otti seuraavan askeleen: vuonna 1923 tehtiin käsityönä niin sanottu nollasarja – joko 25 tai 31 kappaletta, määrästä lähteet eivät ole yksimielisiä.

Nollasarjalaiset annettiin ulkopuolisille kuvaajille testikäyttöön, ja varsi-nainen sarjatuotantomalli Leica I esiteltiin vuonna 1925 Leipzigin kevätmessuilla.

Prototyyppejä pidetään kalleimpina jokaisen valmistajan eri malleista, mutta niitä on harvoin markkinoilla.

Nollasarjalaiset testikamerat ovat myös äärimmäisen haluttuja, ja maa-liskuussa 2018 Westlichtin huutokaupassa syntyi kaikkien aikojen hin-taennätys yksittäisestä kamerasta, kun tuntemattomaksi jäänyt huutaja tarjosi mint-kuntoisesta Leican nollasarjalaisesta kaksi miljoonaa euroa. Leican nollasarjalaisia tunnetaan 12 kappaletta, joista kolme on päätynyt julkiseen myyntiin.

Ensimmäisen varsinaisen tuotantosarjan varhaisimmat eli pienimmät sarjanumerot ovat myös kysyttyjä, koska alussa yleensä valmistus on vähäistä. Leican ensimmäisessä sarjanipussa syntyi 174 kameraa, seuraavassa tuhat.

Prototyypit ja nollasarjalaiset edeltävät varsinaista tuotantoa, mutta valmistuksen päästessä vauhtiin tarvitaan myös markkinointikappa-leita.

Näitä on kahta tyyppiä: dummyjä, jotka tarkoittavat mekaanisesti toimi-mattomia mutta ulkoisesti useimmiten virheettömiä mallikappaleita, sekä cut-away -malleja, joissa rungosta osa on korvattu läpinäkyvällä lasilla tai muulla materiaalilla. Cuta-wayn alalaji on cut-away half, jossa koko kamera on halkaistu, usein optiikkoineen.

Dummy-malleja Leicalla on ainakin 25 erilaista alkaen vuoden 1933 Leica III F:stä ja cut-away -malleja ainakin 26 erilaista alkaen vuoden 1930 Leica I:sta.

Dummyt ja cut-awayt tehtiin demonstraatiomalleiksi, jotka toimitettiin yleensä jälleenmyyjille. Nämä käyttivät cut-away -malleja havainnol-listaakseen mahdollisille ostajille, mitä tekniikkaa kameran sisällä oli, ja dummyjä käytettiin enimmin näyteikkunaesittelyssä.

Cut-awayt ovat kysyttyjä ja normaaliversioita huomattavasti kalliimpia, mutta dummyt eivät ole yleensä järin hinnakkaita alkuperäismalliin verrattuina.

Muutkin laatuvalmistajat kulkivat saman reitin prototyypeistä nollasar-jalaisten kautta esittelydummyihin ja cut-away -malleihin.

Franke & Heideckella eli Rolleilla dummy-malleja tunnetaan yksitoista sekä cut-away -malleja ainakin viisi – neljässä on korvattu filminsiirto-kylki läpinäkyvällä lasilla, yhdessä koko kamera on halkaistu (Rolleiflex 2.8 cut-away half vuodelta 1960).

Hasselbladilta ei tunneta dummyja 30 millin Distagon-laajakulma-dummyä lukuun ottamatta, ja vain kolme cut-away -mallia: yksi 500 C vuosilta 1957–1970, yksi 501 C vuodelta 1958 ja yksi 500 EL/M vuosilta 1971–1984.

Kaikki prototyypit tai edes nollasarjalaiset eivät päädy sarjatuotantoon, ja niitä on tuntematon määrä valmistajien varastoissa tai jäljiltä jossain.

Dummyjä ja cut-away -malleja on Leican, Rollein ja Hasselbladin lisäksi muillakin tehtailla jonkin verran, mutta niitä kohtaan ei ole erityistä keräilyhalukkuutta ehkä Nikonia ja Canonia lukuun ottamatta.

Sen sijaan esimerkiksi Voigtländerin, Zeissin, Goerzin, Kodakin tai Agfan markkinointimateriaalit ovat tulleet hyvinkin kysytyiksi viime vuosina. Näitä ovat muun muassa jättikokoiset messukamerat, esittelytelineet ja yleensä kaikki alkuperäiset mainosmateriaalit, joita on käytetty mes-suilla tai jaettu maahantuojille sekä jälleenmyyjille.

Keräilijän näkökulmasta prototyyppit ja nollasarjalaiset ovat taloudel-lisesti liki mahdottomia ja cut-away -mallitkin hinnakkaita, mutta dum-myjä näkee kohtuuhintaan silloin tällöin - toki ne ovat kuvauskelvot-tomia.

Hannu Sinisalo

Kultapölyä

Kultaa, platinaa, titaania ja liskonnahkaa. Ne eivät paranna kuvan tai kameran laatua, mutta kova yritys monilla valmistajilla on ollut kur-kottaa luksuksella ostajien lompakoihin.

Mitään nousukkaiden touhua rajattujen valmistusmäärien luksuska-meroiden tekeminen ei ole, kyllä siinä ovat kunnostautuneet kaikki pyhän kolminaisuuden jäsenet: Hasselblad, Leica ja Rollei, aakkos-järjestyksessä.

Näistä omavaltaisesti määrittelemistäni huippumerkeistä Leica aloitti jo vuonna 1930. Äärimmäisen rajatuille markkinoille tuli malli II D, jossa oli tehtaan tekemä kultaus metallipinnoissa sekä ruskea liskonnahka-päällyste. Näitä tehtiin neljä kappaletta. Eräiden lähteiden ( www.leitz-auction.com ) mukaan vuosien 1929 ja 1933 välillä Leica toimitti yhteensä noin kullattua luksus-Leicaa eri I- ja II-malleista.

Mitään ihmeempiä rahasampoja nämä eivät aluksi olleet. Tuolloin luksus-Leica maksoi noin tuplasti tavalliseen verrattuna, mutta järjettömän haluttuina ja rajattuina keräilykohteina niistä on maksettu viime vuosina todella paljon: esimerkiksi vuoden 2018 maaliskuussa Leitz-auctionissa eli silloisessa Westlicht-auctionissa Wienissä 156 000 euroa.

Leicoista on 1930-luvun jälkeen tullut luksusmalleja suhteellisen mal-tillisesti, mutta kullan kimalluksen ohelle on syntynyt uusi luokka: yksityiselle tilaajalle modifioidut rajatut erät. Hyvä esimerkki on vuoden 1994 Brunein sulttaanin omalla logollaan 50-vuotisjuhliensa kunniaksi tilaamat 125 kappaletta kullattua M6-mallia. Kymppitonneissa nämä-kin liikkuvat tänä päivänä.

Hasselblad ja Rollei lähtivät mukaan luksusmallien tehtailuun 1970- ja 1980-luvulla. Hasselblad on pysytellyt suhteellisen vähäisissä modifi-kaatioissa, tunnetuin lienee 503 CW -mallin tehtaan 50-vuotisjuhlan kunniaksi 1991 tekemä Golden Blue. Näitä tehtiin 700.

Rollei aloitti Rolleiflex 2.8 F Aurumin 1500 kappaleen sarjalla vuonna 1983 ja jatkoi seuraavana vuonna 500 kappaleen 2.8 F Platinumilla. Sen jälkeen eri 2.8 F, GX ja FX- erityismalleja on tullut paljon.

Varsinainen tehtailu on kohdistunut Rollei 35 -perusmalliin kymmenin Gold ja Royal-variaatioin, joista ensimmäinen tuli kaupan jo vuonna 1970.

Jos kolmen kärjen rinnalle otetaan vielä Pignonsin Alpa, ei sekään ole välttynyt loistokkuuden hohdolta. Tosin ei kullan kimalluksella, vaan värinahkoilla, kuten Alpa Reflex IID mallin sinisellä versiolla vuosilta 1944–1945. Vuosilta 1947–1951 siitä löytyvät myös punainen ja ruskea versio.

Luksusmalleja tehtiin jo aiemminkin, erityisesti 1920- ja 1930-luvulla vähemmänkin tunnettujen valmistajien kameroihin. Jotkut kuvaajat halusivat erottua joukosta, kun kameroista alkoi tulla jokamiehen ja -naisen välineitä – ainakin Britanniassa, Saksassa, Ranskassa ja USA:ssa.

Varhaisia esimerkkejä ovat muun muassa Voigtländerin Bergheil Deluxe vuosilta 1923–1927 ja C. P. Goerzin Vest Pocket Tenax Luxus vuoden 1923 tienoilta. Kummassakin käytettiin metalliosien kultausta tai kultausjäljitelmää sekä värillisiä palkeita ja nahkapäällysteitä. Fothin Derby-mallissa (1931–1936) sen sijaan luotettiin erikoisnahkoihin.

Luksusmalleja haluttiin myös niin sanottuihin kansankameroihin, jotka kilpailivat laadun asemesta hinnalla. Näitä ilmaantui markkinoille 1950-luvulla, eivätkä ne kustantaneet ostajalle mitenkään huimaavasti.

Yksi yrittäjä oli Hamaphotin vuoden 1956 KG P56L eli Luxus Export Model, jossa bakeliittirungon kaikki metalliosat olivat kultauksen näköisellä metallivärillä päällystetyt. Kamera on sinänsä aika tyylikäs! Bilora puolestaan teki Boy Luxus -mallia vuosina 1950–55 samalla periaatteella.

Kansankameroiden lisäksi luksusmalleja on eksynyt myös työjuhtina pidettyihin kameroihin. Siitä esimerkki on Mamiya RB 67:n Professional S Lizard Edition vuodelta 1982. Sitä tehtiin suurin toivein rajattu 300 kappaleen määrä, mutta malli ei oikeastaan kiinnostanut ketään, ja sen hinta on edelleen huutokaupoissa ollut mint-kuntoisenakin reilusti alle kahden tuhannen euron.

Luksusmalleista ei ole itse kuvauksessa mitään hyötyä, mutta toki niitä voi lähestyä estetiikan ja ulkoasun kannalta. Näiden ns. kultapölymal-lien hankinta vaatii kuitenkin syviä taskuja, kansankameroiden erityis-versioita lukuun ottamatta.

Halpisluksuksessa olisi ehkä yksi tolkullinen ja ilman öljymiljoonia mahdollinen keräilykohderajaus?

Hannu Sinisalo

Raskasta metallia

Metallista kamerarunkoa peittää yleensä mustapintainen nahkaver-hoilu, joskus muovi. 1800-luvulla ja 1900-luvun alkukymmeninäkin rungot saattoivat olla myös puupintaa tai halvoissa kansanmalleissa värjättyä kartonkia.

Rungon verhoilulla on haettu tyylikyyttä ja estetiikkaa, mutta onhan verhoiltu pinta miellyttävämpi käsitellä kuin metalli vaikkapa Suomen talvessa. Poikkeuksia tosin löytyy, ja olen yrittänyt listata näitä raskaan metallisarjan edustajia sekä etsiä syitä metallipintaisuuteen.

Varhaisimpia esimerkkejä ovat cannon- eli kanuunatyypin kamerat. Näistä ensimmäinen oli Peter Voigtländerin suunnittelema daguerrotyyppikamera vuodelta 1841. Sitä tehtiin 600 kappaletta, ja ainoastaan kymmenkunnan arvelleen säilyneen nykypäiviin.

Tämän vuoksi Voigtländer 1841 on äärettömän harvinainen ja hintava. Jos sellaisen löytää, ei kannata vielä hihkua riemusta: Voigtländer aloitti 1939 daguerrotyyppikanuunan uustuotannon ja jatkoi sitä vuoteen 1978. Uustuotantokin jäi vähäiseksi, ja sen yksilöt ovat kelvanneet myös Leiz-auctioniin, kamerahuutokaupoista valikoivimpaan. Toki myös väärenteitä löytyy.

Voigtländer ei ollut ainoa cannon-tyypin daguerrotyyppikamera, ja myös joitakin ferrotyyppikameroita tehtiin 1890-luvulta 1920-luvulle kanuunamalleina.

Pinta oli näissä useimmiten päällystämätöntä messinkiä, ferrotyyppikameroissa myös kromattu tai nikkeliä. Syy metallipintaan oli yksinkertaisesti kaareva muoto, jota oli hyvin hankala verhoilla.

Pienoisfilmikameroissa metallipinta on yleinen, koska kamerat ovat pienikokoisia. Tunnemme Minoxit, mutta sama käytännön sanelema verhoilemattomuus on tyypillistä lähes kaikille pienoskoon kameroille.

Muovikaudella, jonka voi katsoa alkanen toden teolla 1950-luvulla, metallipinnan korostamista käytettiin muovisuuden peittämiseksi, metallimateriaalin korostamiseksi tai jopa sen imitoimiseksi.

Joskus on hankala erottaa, onko kyseessä metallipintaa muistuttava kovamuovi vai aito metalliprässäys. Kädessä ero tuntuu, ja ainakin naarmuttamalla sen saa selville, mutta idea olikin myydä kameraa mainoskuvissa.

Alkuvuosikymmenten käytännön syistä – kaaripinnat ja tropiikkiolosuhteet – siirryttiin mielikuvamarkkinointiin.

Hannu Sinisalo

Muovista muotoiltua

Muoviset kamerat ovat joidenkin keräilijöiden mielestä halpoja leluja, mutta ne voivat olla myös hyvin monimuotoisia.

Mitä muovit ovat? Muovi kertoo jo sananakin, mistä on kysymys: Nimi viittaa muovata-verbiin, josta kielitieteilijä Lauri Hakulinen lanseerasi 1947 sanan muovi aiemmin käytetyn plastiikin tilalle – sekin perustui kreikan sanaan plastikos, muovailtava.

Muovin lyhyt historia on varsin pitkä. Britti Aleksander Parkes esitteli 1862 parkesiinin, josta voitiin valmistaa muottiin puristamalla koriste- ja talousesineitä. Kemiallisesti se oli orgaanista selluloosanitraattia. Amerikkalainen John Hyatt keksi 1863 selluloidin, joka tuli notkeutensa, kirkkautensa ja kestävyytensä ansiosta tutuksi filmin pohjamateriaalina. Aluksi siitä tosin tehtiin biljardipalloja.

Maidon kaseiiniproteiinista jalostettu galaliitti kehitettiin 1897, ja 1921 Suomen ensimmäinen muovitehdas Sarvis aloitti tuotannon Tampereella. Enimmillään Sarvis imaisi Suomen lehmistä päivittäin jopa 30–40 tonnia maitoa kaseiinin ja galaliitin raaka-aineeksi.

Nämä olivat kuitenkin orgaaniseen materiaaliin perustuvia muoveja. Ensimmäinen synteettinen muovi, bakeliitti, esiteltiin 1907; se pohjautui fenoliin ja folmaldehydiin. Vasta toisen maailmansodan jälkeen öljystä tuli muovien raaka-aine ja muovista jokapäiväisten kulutustavaroiden materiaalia.

Muoveja on moneksi: yleisimmät kestomuovit ovat halpoja ja helposti puristamalla tai valamalla työstettäviä, tekniset muovit kestävämpiä ja kalliimpia sekä erikoismuovit jopa metalleja lujempia mutta hyvin kalliita, kuten esimerkiksi luotiliiveissä käytettävä kevlar.

Ensimmäiset muovirunkoiset kamerat olivat 1930-luvulla bakeliittia ja halpoja sekä yksinkertaisia. Varhaisinta bakeliittikameraa ei ole osoitettu, koska muovikameroiden historiaa ei ole kirjoitettu.

Ensimmäiseksi bakeliittikameraksi on mainittu yhdysvaltalaisen muotoilija Walter Dorwin Teaguen 1934 suunnittelema Kodakin Baby Brownie, mutta tarkemmin perattaessa edeltäjiä varmasti löytyisi. Bakeliitti mahdollisti metallirunkoisten kameroiden kulmikkaasta muotokielestä irtautumisen.

Baby Brownieta seurasi liuta bakeliittikameroita, joista yleisesti mainitaan Agfan Trolix vuodelta 1936 ja ennen kaikkea Purma Special vuodelta 1937.

Purma-kameratehtaan olivat perustaneet Lontooseen 1935 taiteilijana tunnettu Tom Purvis ja Alfred Mayo. Purma Special on kaareva sekä päistään kapeneva, ja sen säätimet eivät ole rungosta ulkonevia – vajotettavaa optiikkaa lukuun ottamatta. Kokonaisuutta olisi ollut liki mahdoton toteuttaa metallista. Muotoilu oli mitä todennäköisimmin Raymond Loewyn käsialaa. Hän oli tunnettu ranskalais-amerikkalainen teollinen suunnittelija, jonka käsiala näkyi muun muassa Coca Cola -pulloissa ja Greyhound-busseissa.

Purma Specialin erikoisuus on suljin, jonka kolmea eri nopeutta säädetään painovoimaisesti eli kameran kuvausasentoa muuttamalla: Vaaka-asennossa valotusaika on keskipitkä (1/150 s). Jos kamera käännetään pystyasentoon myötäpäivään, suljinnopeus on hidas (1/50 s). Kääntämällä kamera pystyasentoon vastapäivään suljinaika on nopein (1/450 s). Suljin koostuu kahdesta metallilevystä, jotka liukuvat kaarevan filmitason poikki. Kun kameraa käännetään, nopeus vaihtuu sisäänrakennetun painon asennon mukaan. Negatiiviformaatti on 127-filmille neliö.

On väitetty, että Purma Specialin optiikka olisi ollut ensimmäinen muovista valmistettu, mutta kyllä se lasia on. Sen sijaan etsimen kirkkaat osat ovat muovia. Purma Specialia valmistettiin vuoteen 1951 saakka.

Bakeliitista siirryttiin 1940- ja 1950-luvun taitteessa valettaviin synteettisiin eli termoplastisiin muoveihin. Hyvä esimerkki on vuosina 1947–1955 Yhdysvalloissa tuotettu Webster Winpro 35. Sen väitetään olevan ensimmäinen muovista ruiskuvalettu kinofilmikamera. Runkomuotit teki General Electric, joka sekin oli muovimateriaalien edelläkävijä.

Winprot valmistettiin harmaasta tai mustasta Tenitestä, joka oli Eastman Companyn eli Kodakin 1929 lanseeraama tavaramerkki. Teniteä pidetään ensimmäisenä nykyaikaisena kestomuovina, josta tuotettiin aikanaan kameroiden ohella radioita, puhelimia, leluja ja silmälasikehyksiä. Tenite oli yllättävän kestävää: pilvenpiirtäjistä pudotettiin mainostemppuna Winpro-kameroita, ja ne säilyivät ehjinä sekä toimintakuntoisina.

Reippaaseen värien käyttöön muovikamerat alkoivat taipua 1950-luvun lopulla. Mainioita esimerkkejä ovat muun muassa Lontoon Croydonissa 1956–1964 valmistettu Agiluxin Autoflash Super 44 sekä yhdysvaltalaisen Searsin Tower Snappy vuoden 1960 tienoilta.

Sears ei ollut kameravalmistaja, vaan postimyyntitavaratalo, joka myi Searsin tuotenimellä useiden tehtaiden kameroita. Tower Snappynkin alkuperäinen valmistaja oli chicagolainen Imperial. Snappyjä on useita väriversioita.

Muovikameroiden maailma on vielä kamerakeräilyn käymätöntä korpiseutua. Mutta koska laitteet ovat halpoja ja niitä riittää, niin ainakin muovikameroista saisi totisuutta torjuvia hauskoja kokoelmia.

Hannu Sinisalo

Steampunkin siivellä

Olen joskus ihmetellyt, miksi jotkut kamerat ovat pelkistetyn oloisia, miksi toisissa on säätimiä paljon mutta järkevän tuntuisesti, ja miksi jotkut ovat turhanpäiväisen oloisesti monimutkaisiksi konstruoituja.

1980-luvun lopulla syntyi termi Steampunk merkitsemään vanhan teknologian käyttöä kuvitteellisessa maailmassa, jossa ei-sähköiset mekaaniset koneet ja koneistot monimutkaisine säätimineen hallitsevat käyttöesineistöä. Steampunk syntyi vastareaktiona digitaalitekniikalle, ja siinä halutaan korostaa ihmisen oman valinnan sekä välinehallinan merkitystä.

Kameroissakin on jonkin verran tällaisia Steampunk-henkisiä laitteita, joissa säätimiä tuntuu olevan enemmän kuin järkevä käyttö vaatisi tai joihin ainakin säätimet on sijoiteltu korostetun näkyvästi.

Vannoutuneimmat Steampunk-harrastajat rakentavat itse omat laitteensa, mutta on myös Steampunk-keräilijöiden joukko. Tässä muutamia esimerkkejä Steampunk-filosofiaan osuvista kameratyypeistä.

Tyylipuhtain lajityypin edustaja on mielestäni yhdysvaltalaisen Universal Camera Corporationin Mercury, jota tehtiin kolmena eri versiona vuosina 1938–1945. Ensimmäinen vuosien 1938–1942 I-malli on vielä totutumman näköinen, mutta erilaisilla lisävarusteilla siitäkin saa melkoisen mekaniikan ihmeen. Kolmanteen malliin (Mercury II tai Mercury CX) lisättiin vuonna 1945 yläkanteen filmin takaisinkelausnuppi, ja etulautaa hallitsevat filmisiirto- sekä viritysnuppi, suljinajan säätönuppi, takaisinkelauksen vapautusnuppi ja etäisyyden säätörengas.

Mercuryjä löytyy maailmalta kyllä noin satasen hintaan, mutta itse kameraa kysytympiä ja jopa kalliimpia ovat niihin sopivat lisälaitteet, kuten pikaviritysvipu, etäisyysmittari ja valotusmittari. Näitä varten Mercuryssä on kaksi varustekenkää. Mercuryn ongelma on sen alumiinirunko, joka korrosoituu helposti.

Mercuryt tunnistaa puoliympyrän muotoisesta terävyysaluetaulukosta, joka kätkee sisäänsä pyörähtävän kiekkosulkimen. Etuosa on vielä järjellinen, mutta varsinainen yllätys on takakannessa: Syvyysterävyysaluetaulukon lisäksi siellä on filmityyppikiekko ja sitten pääkiekko säätimineen. Tässä pääkiekossa on suljinnopeuksia, aukkolukuja, etäisyyksiä, suodinkertoimia, ISO-arvoja, vuorokaudenaikoja, varjo-valoisuus -taulukoita sekä lisäasetuksia päivänvalolle, lumelle, varjolle, syvälle varjoisuudelle, maisemille, katukuvaukselle, metsäisyydelle, merinäkymille jne. Tottuneenkin kamerankäyttäjän kannattanee katsoa käyttöohjetta – jos se asiaa selventää.

Westlichtin eli nykyisen Leitz-auctionin huutokaupassa Wienissä vuonna 2018 pääsin tutustumaan sveitsiläisen Jaeger DeCoultren vuosina 1937–1941 valmistamaan Compass-kameraan. Kameran mukana oli alkuperäislaatikko, jossa olivat muun muassa ketju, pienoisjalusta sekä valmiuslaukku.

Compass on ylenpalttisen teknisen oloinen monine poikkeavan näköisine säätimineen, mutta loppujen lopuksi mitään omintakeista kiekkoa ei siitä kuitenkaan löydy. Compassit eivät ole ääriharvinaisuuksia, mutta keräilijät himoitsevat niitä. Niinpä huutokauppahinnat ovat viime vuosina olleet 2000–4000 euroa pelkästä kamerasta ja kokonaisuudesta alkuperäislaukkuineen sekä kaikkine siihen sisältyvine lisätarvikkeineen 5000–10 000 euroa.

Samaa kategoriaa kompakteine rakenteineen edustaa ranteessa kellon tavoinkin käyttökelpoinen Tessina. Sen patentoi itävaltalainen Rudolph Steineck 1954, ja sitä valmisti Arnold Siegrist Sveitsissä vuodesta 1957 vuoteen 1996. Kameraa myi Steineckin oma yhtiö, Concava.

Tessinaa on tehty lähinnä keräilijöitä ajatellen perusmallin lisäksi mustana, punaisena ja kullattuna. Kameran hinta on heitellyt parista sadasta tuhannen euron tietämiin.

Näitä lievempää Stempunk-henkeä lötyy myös monista yhdysvaltalaisen Arguksen malleista sekä japanilaisen Sanei Sangyon Samoca-kameroista 1940–1960-luvulta.

Oma lukunsa ovat kaksi kameraa, joita tekee mieli kutsua mekaniikan monstereiksi:

Italialaisen Tirantin Summa Report oli rullafilmille tarkoitettu kaksioptiikkainen eli TLR, mutta siitä oli konstruoitu vaihdettavaoptiikkainen rotaatiokiekon avulla. Kiekkoon oli istutettu kaksi kuvaus- ja tähtäinoptiikkaa eli kokonaisuudessa oli neljä objektiivia. Summa oli varsin epäkäytännöllinen, ja niinpä sitä tehtiin vuonna 1955 vain noin 200 kappaletta – ainakin numero 0200 on korkein tunnettu sarjanumero.

Samaa kastia on rullafilmille tarkoitettu Omega 120, jota tehtiin New Yorkissa Simmon Brothers -tehtaassa vuosina 1954–1960. Veljekset myivät tuotantolaitoksensa vuonna 1961, ja Konica jatkoi mallia Japanissa 1960-luvulla nimillä Koni Omega sekä Rapid Omega. Varsinainen ilmestys Omega on sinälläänkin, mutta lisämausteen siihen tuo rotatoiva salamalampun pidinkiekko. Idean piti olla mainio, koska lamppua ei tarvinnut nopeassa lehtikuvauksessa vaihtaa koko ajan, mutta ajatus ei käytännössä kantanut.

Kaikki uusiksi

Kameramaailman jokainen uusi tekninen keksintö on tavallaan ollut innovaatio, joka on muovannut välineitä uusiksi entisiin malleihin verrattuina. Näitä ovat olleet muun muassa rullafilmi, kinofilmi, peilitähtäin, kaksioptiikkainen peilitähtäin, mekaaniset keskus- ja verhosulkimet, valotusmittarit, salama & kamera -yhdistelmät, valotusautomatiikka, tarkennusautomatiikka ym.

Aina silloin tällöin jonkun valmistajan joku suunnittelija on saanut loistoidean: laitetaan kaikki kerralla uusiksi, luovutaan vanhoista toimintamalleista ja kehitetään kokonaan uusi konsepti. Näillä mullistaviksi tarkoitetuilla innovaatioilla on ollut kuitenkin karu loppu. Niistä ei ole tullut kamerasuunnittelua pysyvästi muuttaneita, vaan lyhytaikaisia tähdenlentoja. Tässä muutamia esimerkkejä 1930-luvulta 1990-luvulle.

Vuonna 1937 – toisten lähteiden mukaan jo 1936 – saksalainen Oskar Mikut suunnitteli pienikokoisen ns. kolmivärikameran, jolla kuvattiin kolme negatiivia samasta kohteesta siten, että kunkin kuvanegatiivin eteen tuli valotettaessa yksi päävärin mukainen suodin: vihreä, sininen ja punainen. Näin saatiin aikaiseksi värierottelu mustavalkonegatiivein, ja nämä yhdistettiin sitten vedostettaessa yhdeksi suurin piirtein täysväriseksi kuvaksi.

Yleisin menetelmä oli ottaa kameralla kolme eri negatiivia samasta kohteesta, joka ei voinut olla liikkuva. Näitä kolmivärikameroita valmistettiin suurehkoille lasilevyille jo 1890-luvulla. 1920-luvun lopulla alettiin valmistaa kameroita, jotka ottivat saman kuvan yhtaikaisesti kolmelle erilliselle negatiiville.

Oskar Mikutin kamera Mikut Dreifarben oli kooltaan poikkeuksellisen pieni, koska siinä 4,5 x 14,5 sentin negatiivilevylle saatiin kolmen värisuotimen ja peilijärjestelmän kautta yhdellä otoksella kolmen 4 x 4 sentin kuvan rivi.

Peilijärjestelmä teki kamerasta poikkeavan muotoisen, ja tausta vedettiin optiikasta tarkennusetäisyydelle paljejärjestelmällä. Optiikan molemmin puolin oli asennettu myös etäisyysmittari. Koska Agfa oli esitellyt parannellun värinegatiivifilminsä Agfacolor Neun jo 1936 ja Kodak Kodachrome-diafilminsä 1935, niin Mikut jäi yhden vuoden tuotantokokeiluksi. Sen vuoksi sitä näkee erittäin harvoin ja hinta on useita tuhansia.

Kaksioptiikkainen pelikamera (TLR) on jo 1870-luvulla kehitelty tyyppi. Siinä on kaksi optiikkaa, joilla on sama polttoväli: toinen on kuvaus-objektiivi, toista käytetään etsinkuvan luomiseksi.

Suosionsa huipulla 6 x 6 sentin filminegatiiville kuvaavat TLR-kamerat olivat 1920-luvulta 1960-luvulle, mutta ne olivat varsin kookkaita saman negatiivikoon mittaetsinpaljekameroihin verrattuna. 1930-luvun lopulla – eri lähteet mainitsevat vuodet 1935 ja 1937 - saksalainen Paul Zeh suunnitteli poikkeuksellisen Zeca-Flex -kameran, jota dresdeniläinen Zeh Kamera Fabrik valmisti yhden vuoden ajan.

Zeca-Flexissä on omintakeinen tarkennusjärjestelmä, jossa 6 x 6 sentin negatiivikoolle tarkoitettu kuvausoptiikka liikkuu, mutta liikkumaton tarkennusoptiikka tuottaa lyhemmällä polttovälillä vain 4 x 4 sentin kuvan tähyslasille. Tämä mahdollisti paitsi pienemmän koon niin myös lyhyemmän etäisyyden kuvaus- ja tarkennusoptiikoiden välille, mikä vähensi parallaksivirhettä.

Polttoväli- ja kuvakokoero ero teki kuitenkin tarkennusjärjestelmästä monimutkaisen, varsinkin kun kuvausoptiikan tarkennukseen yhdistettiin vielä paljeulosveto. Loppujen lopuksi Zeca-Flex ei ollut juuri pienempi kuin tavallinen TLR-kamera, ja niinpä tämäkin tähdenlento jäi lyhytaikaiseksi.

Miksi aukkoa, suljinaikaa ja etäisyyttä pitäisi säätää rullista tai liuku-säätimistä? Miksei painonapeista?

Fotron oli kalifornialaisen Traid Corporationin vuosina 1962–1971 valmistama kamera, jossa valotus- ja tarkennussäätimet oli muutettu painonapeiksi. Muotoilu oli muutoinkin epätavallinen, ja sinänsä innovatiivisessa kamerassa oli mm. sisäänrakennettu elektronisalama, filminsiirtomoottori, 828-filmin ns. snap-in -kasettilataus ja ladattava akku.

Valotettu filmikasetti oli lähetettävä Traid Corporationin tehtaalle, ja Fotronia myytiin enimmin ovelta ovelle. Kamera oli isokokoinen ja painava.

USA:n kuluttajalainsäädännön perusteella asiakkaat nostivat Traid Corporationia vastaan useita ryhmäkanteita, ja niin Fotronin tuotanto lopetettiin 1971. Fotronia liikkuu yleisesti USA:ssa muutamalla kympillä.

TLR-kamerat olivat lähes poikkeuksetta rullafilmikoon negatiiveille, mutta mikseipä samaa konstruktiota voisi kokeilla kinofilmille?

Agfa pakkasi 1959 esiteltyyn Optima-malliin erillisen etsinoptiikan vuonna 1961. Tuloksena oli poikkeuksellinen TLR-kinofilmikamera, jonka myyntinimeke oli Agfa Optima Reflex – Kanadassa Agfamatic Reflex. Kuvausasento oli kuitenkin kameran takaa eikä ylhäältä, koska tähtäys tehtiin pentaprisman kautta.

Kamera oli varsin raskas ja yläpainoinen verrattuna yksioptiikkaisiin peilikameroihin, ja niinpä tuotanto lopetettiin kannattamattomana vuonna 1966. Mikään erityisen harvinainen Optima Reflex ei kuitenkaan ole, mutta lyhyehkö tähdenlento sekin.

Monet kameratyypit, kuten 6 x 9 sentin negatiivikoon paljekamerat, oli muotoiltu pystysuoraan käyttöön. Tällöin myös negatiivi oli luonnostaan pysty suorakaide, ei vaakasuora. Kinofilmin myötä kamerarungot kääntyivät yleisimmin vaakasuoriksi, ja pystymallin kinokamerat jäivät kuriositeeteiksi.

Vuonna 1962 puolalainen Warszawskie Zakłady Foto-Optyczne eli WZFO kokeili kinofilmikameran kääntämistä vertikaaliseksi Varimex Alfa -nimekkeellä. Alfa ja Alfa 2 -mallit olivat muutoinkin aikansa näköisiä muovisine päällyksineen ja muovisine säätimineen. Runko oli metallinen.

Varimex Alfaa valmistettiin useissa eri väreissä, kuten punaisena, vaaleanpunaisena, tummansinisenä, vaaleansinisenä, vaaleanvihreänä, kermanvärisenä, harmaana ja ruskeana. Kaikissa värivariaatioissa oli raidalliseksi kromattu etupaneeli. Alfan tarina jäi sekin lyhyeksi, mutta nykyisin se on sangen suosittu ja järjellisen hintainenkin keräilykohde juuri värivariaatioidensa vuoksi.

Perinteisiä kameramuotoja yritettiin rikkoa 1990-luvun alussa moni-puolisesti automaattisilla kinofilmikameroilla, jotka muistuttivat enemmän todellisia tai kuviteltuja avaruusasemia tai -aluksia kuin traditionaalisia kuvausvälineitä. Inspiraatiota haettiin mm. aikakauden TV-sarjoista.

Mainio esimerkki on vuonna 1991 esitelty Fujin FZ-3000 Zoom Date. Avaruusteema toistuu myös pakkauslaatikon kuvastossa. Muita saman hengen mukaisia tuotoksia olivat mm. Minolta Riva Zoom 105i tai Ricoh Mirai Zoom. Kuten nimetkin sanovat, kaikissa oli porrastettu tai liukuva polttovälizoomaus.

Näistä avaruusepookkikameroista saisi hauskankin 1990-luvusta kertovan kokoelman, koska välineiden määrä on rajallinen ja saatavuus helppoa – ainakin vielä.

Hannu Sinisalo

Valepuvussa

Kameroita on rakennettu filmimateriaalin käyttöönotosta alkaen 1880-luvulla muistuttamaan jotain muuta kuin mitä ne itse asiassa ovat, siis erilaisisiin valepukuihin.

Vanhimmat välineet pyrittiin saamaan huomiota herättämättömiksi esimerkiksi tekemällä niistä pienten pakettien näköisiä tai upottamalla ne vaikka knallihatttuun. Myös kirjan muotoon tehtiin salakuvaus-kameroita. Useimmiten ne olivat rakenteeltaan hyvin yksinkertaisia, yhden suljinajan ja yhden aukon pelkistettyjä kuvausvälineitä. Tarkoitus oli saada kohde kuvaan ilman että tämä tiesi sitä.

Yksi varhaisimmista valepukumuodoista oli liivin tai takin alle piilotettava kamera, jonka optiikka pilkisti napinlävestä. Mainio ja kohtalaisen yleinen esimerkki tällaisesta välineestä on yhdysvaltalaisen Robert Grayn vuonna 1885 suunnittelema kamera, jonka patentin hän myi 1886 Carl Stirnille ja jonka tuotanto aloitettiin 1886 lopulla Berliinissa mallinimikkeellä ”CP Stirn's Patent Concealed Vest Camera”.

Stirn teki näitä Vest-kameroita 1886–1892 kuutena toisistaan hieman poikkeavana mallina. Siinä oli halkaisijaltaan viiden tuuman lasilevy, jolle saatiin kuusi valotusta neljän sentin pyöreinä negatiiviotoksina. Kameroita tehtiin yhteensä yli 18 000, joten mitään erityisiä harvinaisuuksia ne eivät ole. Toki ne ovat myös kysyttyjä, joten collectibled.com-sivuston hintahaitari venyy 2000 eurosta kuuteen tuhanteen. Korkein hinta irtoaa vain mint-kuntoisesta ja alkuperäisen puulaatikon kanssa.

Hienostuneimpia virityksiä lienee ollut Ben Akiba -salakamera, joka oli konstruoitu kavelykepin kädensijaan. Nikkelöidyn messinkirungon sisään oli upotettu kamera, joka otti filmille 20 kuvaa. Negatiivikoko oli 1,3 x 2,5 senttiä.

Keppikamera oli saksalaisen Emil Kronken patentti vuodelta 1902, ja sitä valmisti vain vuonna 1903 berliiniläinen A. Lehmann. Tuotanto jäi vähäiseksi, joten hinta on taivaissa: Peter Coelnin www.coelncameras.com myy yhtä erinomaisessa kunnossa olevaa kappaletta 13 800 eurolla, mikä on jopa alakanttiin. Näitä Ben Akiba -keppejä liikkuu myös väärennöksinä.

Hieman modernimpi ajatus oli tuunata kamera muistuttamaan metallikuorista taskukelloa. Kelloa muistuttavan pyöreän rungon sisään saatiin kätevästi mahdutettua filmi- ja kuvauskoneisto, ja valmistajiakin oli useita. Optiikka oli kätketty viritysnuppiin.

Kellokameroiden lisäksi 1900-luvun alussa tehtiin myös paljon salakuvausvälineitä, jotka muistuttivat kiikaria. Useimmiten niissä oli 45 asteen kulmassa oleva peili, jonka avulla voitiin kuvata huomiota herättämättä sivuun näennäisestä katselusuunnasta.

Collectiblend.com-sivusto listaa useita kymmeniä erilaisia kiikarikameroita 1900-luvun alusta 1980-luvulle. 1950-luvulta lähtien kyseessä on useimmiten kuitenkin ollut kiikari, jonka yhteyteen on vain kombinoitu pienikokoinen filmikamera, 1970- ja 1980-luvulla 110-kokoa.

Koska tupakointi oli yleistä, niin kameroita kätkettiin myös savukkeen-sytytintä muistuttaviin runkoihin. Harvemmin on kokeiltu myös savukerasiaan upotettua kameraa, joista tunnetuin lienee neuvostoliit-tolaisen Kiev Vega 303 -pienoiskameran upottaminen John Player -savukerasiaan. Aluksi näitä 1978–1988 valmistettuja salakameroita luultiin KGB:n tilaustyöksi, mutta nykytiedon mukaan niitä on tehty myös Puolaan muuhunkin kuin agenttikäyttöön.

Valepukukameroiden hintahaitari liikku useimmiten hintataulukon yläpäässä, mutta kohtuuhintaisiakin välineitä löytyy muutamalla satasella.

Kelvollisen kokonaiskatsauksen kätkettyihin kameroihin antaa sivusto https://www.pimall.com/nais/pivintage/smcameras.html, mutta sekin käsittelee enimmin pienoiskameroita, ei niinkään kameroita valepuvussa. Myynnissä näitä salakameroita on eniten sivustolla www.coelncameras.com hakusanoilla “Miniature & Spy Cameras”.

Valepuisten kameroiden joukkoon lasketaan usein myös Minoxin pienoiskamerat, mutta ne olivat sitä vain kokonsa puolesta. Tikku-maisen rungon saattoi kätkeä helposti vaatteisiin tai käsilaukkuun, ja Minoxeja todella käytettiin ainakin toisen maailmansodan aikana salaiksi luokiteltujen asiakirjojen kuvaamiseen. Mutta varsinaisia valepukukameroita ne eivät olleet.

Digikautena 2000-luvulla kaikki muuttui, kun alle sentinkin halkaisi-jaltaan olevat kamerat tulivat ensin huomaamattomaan videokuvauk-seen ja myöhemmin sekä valokuvaus- että videointitarkoituksiin lähes kaikkiin matkapuhelimalleihin. Valepukukamerat katosivat ja pienoisdigivälineet upottuivat lukuisiin eri älylaitteisiin.

Hannu Sinisalo

Kaari vai kulma?

Kamerat muotoutuivat luonnostaan varsin kulmikkaiksi ja kantikkaiksi, koska niin lasi- kuin filminegatiivitkin olivat yleisimmin suorakulmioita.

Yhdysvalloissa syntyi kuitenkin 1930-luvulla teollisen muotoilun suuntaus, jota kutsuttiin englanniksi Streamline moderneksi ja ranskaksi Style paquebotiksi. Edellinen voidaan suomentaa virta-viivaiseksi modernismiksi ja jälkimmäinen valtamerialustyyliksi – koska virtaviivaisuus näkyi muun muassa 1932 vesille lasketun ranskalaisalus s/s Normandien suunnittelussa.

Virtaviivaisuuteen eli Streamline-tyyliin kuuluivat vaakasuorat aaltomaiset kuviot ja pitkänomaiset kaarimuodot. Vaikka tämä näkyi ennen kaikkea junissa, autoissa sekä lentokoneissa, niin se ulottui myös arkisempiinkin käyttöesineisiin kuten radioihin, puhelimiin, täytekyniin, keittiökoneisiin – ja kameroihin. Inspiraatioita haettiin aerodynaamisesta suunnittelusta, mutta samalla se oli myös vastakohta ajoin kulmikkaallekin funktionalismille – toiselle 1930-luvun teollisen muotoilun koulukunnalle.

Hyvä esimerkki Streamline-tyylistä on Kodakin Bantam Special -kamera, jota valmistettiin USA:ssa vuosina 1936–1948. Sen suunnitteli tunnettu yhdysvaltalainen teollinen muotoilija Walter Dorwin Teague (1883–1960). Mustaksi emaloidussa metallirungossa on selkeä vaakalinjaus ja kaaria kulmien asemesta. Sitä tehtiin kahtena versiona: 1936-1940 Compur Rapid -sulkimella ja 1941–1948 Supermatic-sulkimella. Bantam Specialia on pidetty yhtenä maailman kauneimmista kameroista.

Varsinaiset huippumerkit eivät Streamlineen lähteneet lukuun ottamatta varhaisimpia sveitsiläisen Pignonsin Alpa Reflex -malleja vuodesta 1942 aina 1960-luvun puoliväliin asti. Niiden taustalla oli tunnetun kamerasuunnittelija Jacques Bogopolskyn (1895–1962) design.

Kokoelman rakentaminen tyylisuunnan perustalle ei ole vielä kovin yleistä, mutta maailmalla tämä suuntaus on reilussa kasvussa. Taloudellisestikaan se ei ole tolkuttomasti kukkarolle käyvää, ja hienoja esimerkkimalleja markkinoilla riittää 1940–1960-luvulta.

Altheimer & Baerit, Argukset, Baldessat, Coronetit ja Pentit näkyvät liikkuvan markkinoilla joillakin kympeillä. Bantam Specialin tai Corfieldin Periflexin saa muutamalla satasella. Alpa Reflexit ovat poikkeus, koska teknisesti ja keräilyhaluttavuudeltaan huippuluokan kameroina ne kustantavat tuhatlappusen tai kaksi.

Hannu Sinisalo

Italialaista muotoilua

Italialainen design on kuuluisa autoista, moottoripyöristä, huone-kaluista, käyttöesineistä ja vaatetuksesta. Mutta tasoa löytyy myös kameramuotoilussa.

Collectiblend-sivusto listaa yli 50 italialaista kameravalmistajaa, joista tosin suuri osa joko teki tavanomaisia puurunkoisia lasilevykameroita 1880-luvulta 1900-luvun alkuun tai sitten 1900-luvun alkukymmeninä sangen perinteisiä rullafilmille tai pienehköilllle lasilevyille tarkoitettuja kokoontaitettavia paljekameroita. Alkutaipaleessa ei siis ollut mitään erityistä.

Tilanne muuttui, kun vaihto-optiikkaisen mittaetsinkamera Leican mukaelmat tulivat kuvioihin 1940-luvun lopulla. Oikeastaan Italiassa ei voi puhua Leican kopioista, vaan mukaelmista: lähes kaikissa Italiassa valmistetuissa malleissa oli tunnistettavaa ja omaleimaista muotoilua sekä jopa omintakeisia teknisiä ratkaisuja.

Näitä mittaetsinkameroita olivat muun muassa moottoripyörä-maailmassa paremmin tunnetun Ducatin Sogno, Industria Scientifica Ottican eli ISOn Reporter, Officine Galileon Condor, Gamman Perla, San Giorgion Janua, AFIOMin Kristall tai prototyypin asteelle jäänyt Borletti. Kukoistuskausi oli lyhyt: 1940-luvun lopulta 1950-luvun loppuun.

Koska muotoilunäkökulma oli italaisille tärkeä, maan kameratuotan-toon pujahti myös varsin erikoisia malleja. Näitä olivat jo 1920-luvun alussa rei’itettyä kinofilmiä käyttänyt Morsolinin Argus Brevettato, kaitafilmikameraa ulkoisesti muistuttanut Durstin Duca (1946-1951), Boniforti & Ballerion kulmikas keskikoon Kobell (1953) sekä kolmioptiikkainen Rectaflex (1952) – samankaltaiseen kiertolevyyn perustuva oli vielä järkäleimäisempi Tiranti Summa Report, johon palaan toisessa yhteydessä.

Kultapölykään ei ollut vierasta italialaisille. Ainakin C.O.M. Italian Luxiaa tehtiin vuonna 1949 kullattuna. Samoin Gamman II- ja III-malleja tunnetaan kullattuina vuosilta 1949-1958.

Tunnettuja muotoilijoita olisi hieno nimetä tässä yhteydessä, mutta heihin ei italialaisessakaan kamerahistoriassa ole juuri kiinnitetty huomiota. Gamman pääsuunnittelijat olivat veljekset Ireneo ja Silvano Rossi, Kristall-kameroiden design oli Domenico Chinaglian käsialaa, ja Rectaflexit kaavaili Telemaco Corsi. Muut suunnittelijat ovat ainakin toistaiseksi historian hämärissä.

Italia kunnostautui myös kansankamerarintamalla. Halvat ja yksin-kertaiset Ferraniat tulivat tunnetuiksi Suomessakin. Yleisin lienee ollut muovista ja alumiinista konstruoitu Ferrania Eura. Ferrania valmisti myös muitakin halpisnimikkeitä, kuten Alfa, Beta ja Delta. Toinen tunnettu halpakameratehdas oli Ferraniaan alkuhistorialtaan limittyvä Bencini, jolla oli vuosina 1937-1983 lähes sata eri mallia. Stereo-kuvauspuolella tunnettiin myös kohtuullisen hintainen ISOn Duplex, joka oli tuotannossa vain vuonna 1956.

Italialaiset kamerat eivät pärjänneet hintakilpailussa japanilaisille, ja niinpä tuotanto alkoi tyrehtyä 1960-luvulla. Kansankameroiden tuottajat sinnittelivät pisimpään: Ferrania selvisi 1980-luvulle Solaris-kertakäyttökameralla, mutta ilman suurempaa menestystä. Myös Bencini teki viimeiset kameransa 1980-luvun alussa.

Digimaailma tukahdutti loputkin. Viimeisenä italialaisen muotoilun tuulahduksena voi pitää Olympuksen syvänpunaista Ferrari-mallia vuodelta 2004, joka syntyi Olympuksen sponsoroidessa Ferrarin formulatallia.

Hintataso vaihtelee, ja Ferranian kameroita saa kympillä tai parilla, mutta hienot italialaiset mittaetsinkamerat maksavat tuhansia. Yleisimpien ja halvimpien mallien saatavuus on hyvä, ja niitä on melkoisesti www.ebay.com -sivustolla. Hinnakkaampia hankintoja voi tehdä www.leitz-auction.com -huutokaupasta tai joskus myös vintageen erikoistuneelta www.etsy.com -sivustolta. Suomalaista tori.fi tai huuto.net -sivustoa vastaa italiassa www.subito.it. Käyttökieli on tosin italia.

Kohtuullinen katsaus Italian merkittävimpään kameratuotantoon löytyy sivustolta http://www.cjs-classic-cameras.co.uk/other/italia.html

Hannu Sinisalo

Tulkoon valkeus, Fiat lux

Kuvatessa on harvoin liikaa valoa, yleensä valon puute on ongelma varsinkin sisätiloissa.

Alkuaikoina filmit tai lasilevyt olivat herkkyydeltään hitaita, optiikan aukot suhteellisen pieniä, eikä vakaajia tunnettu, joten valoa oli luotava keinotekoisesti.

Ensimmäinen apu saatiin voimakkaan välähdyksen tuottavasta magnesiumista. Edward Sonstadt aloitti kokeilut magnesiumlangalla 1862, ja pari vuotta myöhemmin langasta tuli kaupallinen tuote valokuvaajille. Käyttö oli kuitenkin hankalaa epävakaan valomäärän ja savun vuoksi.

Adolf Miethe ja Johannes Gaedicke kehittivät 1887 magnesiumin sekä kaliumkloraatin sekoituksesta salamavalojauheen, jota myytiin tuotenimellä Blitzlicht. Pienten parantelujen jälkeen siitä saatiin kirkkaan sekä nopean välähdyksen tuottava jauhe, jota käytettiin yleisesti lamppusalamoiden yleistymiseen saakka, jopa 1950-luvulle.

Jauhetta varten valmistettiin sinänsä yksinkertaisia metallisia pitimiä, joissa oli vaakataso magnesiumille, pidinvarsi sekä kipinän joko mekaanisesti tuottava raapaisulaite tai sähköinen laukaisin.

Lukuisat tehtaat tuottivat jauheita. Yksi oli suomalainen Pikro, joka oli tunnetumpi erilaisten ilotulitteiden – kuten sädetikkujen - ja räjähteiden valmistajana.

Välähdysvalon luominen yksinkertaistui, kun ensimmäiset lamppu-salamat tulivat markkinoille. Perusmalli oli 1929 esitelty hehkulampun kokoinen ja E27-kierrepohjainen saksalainen Vacublitz. Yhdysvaltalainen General Electric tosin väitti kehittäneensä salama-lampun jo vuonna 1927. Lamppu oli hapella ja alumiinifoliolla täytetty polttimo, joka sytytettiin paristovirralla. Myöhemmin lamput täytettiin hyvin ohuella zirkonium-, magnesium- tai alumiinilangalla.

Lamppusalamoita marssitettiin nopeasti markkinoille, mutta ongelma oli saada salama sykroniin sulkimen kanssa. Aluksi salamat olivat joko kamerakohtaisia tai kiinteästi kamerarunkoon rakennettuja.

Näyttävimmät lamppusalamat tehtiin sangen yksinkertaisiin laatikkokameroihin. Näitä, kuten Regal Flash Master ja Spartus Press Flash, markkinoitiin ”ammattimaisina” ja usein Press-etuliitteellä. Ne muistuttivatkin kaukaa katsoen pressikameroita, mutta aika- ja aukkoasetuksia ei juuri löytynyt. Ehkä tymäkkää lamppusalama-kameraa käyttävä saattoi ajatella saavansa pienen osan lehtikuvaajan statuksesta?

Irralliset kamerakohtaiset lamppusalamat oli usein tyylitelty itse kameran muotoihin ja väreihin. Näin saatiin hienoja kokonaisuuksia, jotka ovat myös nykypäivän keräilykohteita – mutta vain siis kameran ja siihen suunnitellun salaman kombinaationa.

Näitä myytiin usein koreina pakkauksina, joissa oli kuvausvälineen lisäksi kamerakohtainen salamalaite, kohtuullinen määrä salama-lamppuja sekä filmirulla tai pari. Esimerkiksi Kodak tuotti pakettia Starflex-nimisenä.

Mitään suuria massamenestyksiä näistä ei kuitenkaan tullut: hehkulampun kokoiset kertavälähdyssalamat olivat harrastajille kalliita ja valon määrä oli ylimitoitettu.

Sulkimen yhteyteen rakennettu yleissynkroni salamalle tuli ensim-mäisenä Plaubel Makinaan 1949 ja sen jälkeen hyvin nopeasti muihinkin ammattikameroihin sekä kalliimpiin harrastajavälineisiin.

Kun huomattiin, että harrastajat kuvasivat salamalla oikeastaan vain muutaman metrin etäisyydeltä, pieneni salamalamppujen kokokin. Hinta putosi, kierrekannan tilalle tuli pistokanta, ja värikuvauksen yleistyttyä lampun lasi värjättiin sinertäväksi päivänvalon värilämpötilan mukaisesti. Harrastajakameroihin voitiin istuttaa jopa kiinteä lamppu-salama pienine reflektoreineen.

Käyttöä helpottamaan luotiin usean lampun peräkkäisen väläytyksen mahdollistavat salamakuutiot ja lamppuliuskat - Magic cubet sekä Flip flashit.

Ammattikuvaajat olivat kuitenkin siirtyneet jo 1950-luvulla elektroni-salamoihin, joissa oli välähdysputki. Ne toimivat akkuvirralla, ja akkuineen press-paketti salamapäineen saattoi painaa yli kymmenen kiloa.

Elektronisalamat siirtyivät hiljakseen harrastajakameroihin: Voigtländerin Vitrona vuodelta 1964 oli mitä todennäköisimmin ensimmäinen, jossa oli sisäänrakennettu elektronisalama. Salaman paristot ja osa elektroniikasta olivat pistoolityyppisessä kahvassa, joka kiinnittyi bajonettiin kameran alle.

Onko salamalaitteista keräilykohteiksi? Magnesiumjauhekauden välineet ovat yksinkertaisia, variaatioita ei juuri ole eikä siten keräilypotentiaaliakaan.

Kameran ja kamerakohtaisen salaman yhdistelmät ovat kyllä maailmal-la kysyttyjä, mutta eivät oikeastaan itse salamalaitteen vuoksi, vaan siksi, että salama täydentää kameraa. Mielellään kokonaisuus on alkuperäispakkauksessa ja kunnoltaan virheetön.

Westlichtillä eli nykyisellä Leitz-auctionilla on ollut salamalaitteita parikymmentä yhteensä 38 huutokaupassa 20 vuoden aikana. Lähinnä ne on myyty kameroiden oheislaitteina, jolloin ne ovat lisänneet kokonaispaketin hintaa.

Ebayssä Leitzin lamppusalamalaitteet maksavat noin sadasta eurosta 350 euroon, joka onkin sitten New Yorkissa 1939 valmistettu Leitzin malli Blitz VI laatikkoineen. Rolleiflexin Rolleiflashin hinta ei ole selvästikään vakiintunut, koska se vaihtelee parista kympistä noin sataseen. Pienistä vintage-lamppusalamoista - kuten sinänsä nätistä Agfa Tullystä – pyydetään kymmenisen euroa. Yleisesti voi sanoa, että tarjontaa ei ole järin paljon, mutta kysyntää vielä vähemmän.

Naisille, erityisesti

Miksi Contessa-Nettelin vuosina 1919-1926 valmistamassa Piccolette-paljekamerasssa on sirot jugendin muodot, kaarelle taivutettu etulauta, hennot saksituet, krakeloitu maalipinta ja jopa tyyppinimi jugendtyyli-sellä tekstifontilla?

Oliko kyseessä erityiselle kohderymälle markkinoitu kameramalli? Vastaus löytyy Contessa-Nettelin vuoden 1925 luettelon kannesta: Piccolette oli suunnattu erityisesti naisille, ja siroutta ajateltiin myynti-valttina.

Tavallisimmin kamerat jaoteltiin aloittelijoiden, harrastajien, puoli-ammattilaisten ja täysammattilaisten välineisiin. Naisia oli ateljee-kuvaajina runsaasti jo 1800-luvulla, mutta nyt yritettiinkin saada naiset mukaan aloittelijoina tai harrastajakuvaajina. Toinen ryhmä, jolle kameroita suunnattiin, olivat partiolaiset: scout-kameroita myytiin Yhdysvalloissa ja Britanniassa 1910-luvun alusta aina 1950-luvulle kymmeninä versioina.

Naisille suunnattujen kameroiden suunnittelu oli sinänsä tarpeetonta, sillä he kuvasivat usein siinä missä miehetkin – etenkin juuri Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Tarkoituksena oli lisätä naiskuvaajien määrää myös muissa maissa.

Kodak lanseerasi markkinoille vuonna 1926 Vanity-sarjan pienet palje-kamerat, joiden muotoilussa kiinnitettiin ensin huomiota värivalikoi-maan. Vanityja sai sinisinä, vihreinä, punaisina, ruskeina ja harmaina. Vuonna 1929 Vanityt pakattiin myyntilaatikkoon, johon kuuluivat myös meikkipeili, puuterirasia sekä huulipunapidin. Vanity-paketti ei kuiten-kaan kantanut kauan, vaan sen tuotanto lopetettiin jo vuonna 1933. Ehkä nimikään Vanity, suomeksi Turhamaisuus, ei osunut.

Länsisaksalainen Petie-pienoiskameroiden valmistaja Walter Kunik palasi aiheeseen Petie Vanity sarjallaan vuonna 1956. Puuterikotelo, peili sekä huulipunapidike olivat nyt osa kamerakoteloa, ja värivalikoi-maa laajennettiin kultaan sekä marmoroituihin maalipintoihin. Petie-kameraa myytiin myös naisten käsilaukkuun upotettuna, koristeelliseen savukkeensytyttimeen ympättynä sekä soittorasiakokonaisuutena.

Yritykset eivät saaneet vastakaikua, ja Petie Vanitykin häipyi historian kuriositeetiksi jo samana vuonna.

Näitä Vanity-tyyppinimellä markkinoituja meikki- ja kamerakokonai-suuksia tekivät myös yhdysvaltalainen Ansco vuosina 1928 ja 1950 sekä neuvostoliittolainen Kiev vielä 1980-luvulla nimellä Kiev Vega 2 Vanity set.

Äärimmäisyyksiin meni saksalainen Certo alligaattorinahkaista ja lyyranmuotoista käsilaukkua muistuttavalla Damen-Kamera -mallillaan, jota kokeiltiin vuonna 1906.

Damen-Kameran historia on jäänyt hieman hämäräksi: Sitä myytiin kahdessa koossa – 6 x 9 ja 9 x 12 sentin levyille - ja kolmella nimellä: Saksassa Damen-Kamerana ja Hesekiel Pompadourina sekä Isossa-Britanniassa nimellä Ladies Gem. Kokeiluiden on arvioitu jääneen viiteen valmistettuun kappaleeseen, mutta lukumäärä lienee todelli-suudessa huomattavasti suurempi, todennäköisesti kymmeniä

Vaikka jokaikinen näistä naisille suunnatuista kameramalleista Piccolettea ja Kodakin Vanitya lukuun ottamatta oli kaupallisesti totaali-nen floppi, niin Minolta lähti leikkiin vielä vuonna 1983 tilaamalla tunneltulta ranskalaiselta muotisuunnittelija Andres Courregesilta (1923-2016) kuoret kiekkokameraan Minolta Disc-7. Kahdesta erilai-sesta (mallit AC-101 ja AC-301) ja sinänsä tyylikkäästä sekä moder-nista lopputuloksesta huolimatta nämä Courreges-kameratkin jäivät myynniltään vaatimattomiksi.

Mitä kaikista yrityksistä jäi käteen? Kaupallisesti ei juuri mitään: myyntiä olemattomasti, parhaimmillaan vähän.

Vähän tarkoittaa harvinaista, ja siitä syystä keräilyarvot ovat pompan-neet korkeiksi. Collectiblend.com sivuston mukaan toteutuneissa huutokaupoissa on Kodakin ja Minoltan mallit saanut muutamalla satasella sekä Kunikit, Anscot ja Kievit tuhannella tai parilla, ja Certon Damen-Kamerasta pitää kaivaa useampi kymppitonni.

Musta laatikko

Aloitin muotoiltujen design-kameroiden kokoelman yksinkertaisim-masta päästä: musta laatikko on musta laatikko. Siis laatikkokamera.

Kodakin eli Eastman Kodak Companyn Hawk-Eye 2C, jota valmistettiin 1924-1934, on niin primitiivinen kuin kamera voi olla. Musta laatikko tukevasta pahvista, päällykset mustaa nahkajäljitelmää, nahkainen musta kahva kameramallin logolla, yksi etsin, yksi aukko, yksi valotusaika, yksilinssinen meniscus-optiikka. Takaosa aukeaa 120-rullafilmille.

Pahvi-, puu- tai metallirunkoisia ja myöhemmin bakeliittisia malleja tuotettiin liukuhihnalta harrastajille 1890-luvulta aina 1950-luvulle. Rullafilmin tulo markkinoille 1888 räjäytti laatikkokameramarkkinat.

Ensimmäisenä ehti Kodak tunnuksettomalla 6x6 filmikoon mallillaan kesäkuussa 1888, kun alkuperäinen rullafilmin keksijä David Houston oli lisensioinut patenttinsa George Eastmanille.

Laatikkokameroita tehtailtiin sadoissa tuotantolaitoksissa, ja niiden lukumäärä lienee ollut kymmeniä jollei satoja miljoonia. Mustien laatikoiden merkitys on siinä, että ne antoivat tavalliselle kansalaiselle mahdollisuuden kuvata omaa elämänpiiriänsä ilman teknisiä erityistaitoja ja rahatukkoja.

Onko näitä sitten mitään mieltä kerätä? Maailma tuntuu olevan täynnä mustia laatikoita, joita kukaan ei halua.

Ei aivan näinkään. Netissä on Facebookissa oma Box camera collectors -sivusto, jossa on tuhatkunta jäsentä.

Jos rakentaa kokoelman laatikkokameroista, keskeistä on punaisen langan löytäminen. Idea tekee kokoelman: yksi valmistaja tai yksi valmistusmaa tai värivariaatiot tai art deco -tyyli tai teemaetulauta tai maahantuojaleimat. Ja niin edelleen.

Mustaan laatikoon kyllästyttiin jo 1920-luvulla, ja päällisiin alkoi ilmestyä värivariaatioita: punaisia, sinisiä, vihreitä ja ruskeita. Värillisten laatikkokameroiden määrä on rajallinen.

Laatikoiden etulaudat saivat myös erilaisia kuviointeja 1920-luvulta lähtien. Art deco -geometriaa näkee suhteellisen usein. Erilaisia teemaetulautoja on omistettu esimerkiksi maailmannäyttelyille, partiolaisille, tunnetuille henkilöille kuten George Washingtonille, merkittäville rakennuksille kuten Capitol Hillin kongressitalolle tai fiktiivisille sankareille Mikki Hiirestä Hopalong Cassidyyn.

Laatikkokameroista löytyy myös perusboksia teknisesti monimutkai-sempia versioita. Joihinkin maahantuoja tai vähittäismyyjä on lisännyt omat merkkinsä: Suomeenkin 1930-luvulla tuodusta Kodak Hawk-Eye-Major 620:stä löytyy neljä erilaista Näpsä-merkkiä.

Mallien nimikylteissä on myös omaa hauskuuttaan, jos sille tielle lähtee: kaikkea löytyy Majesticistä Darlingiin.

Laatikkokameran muotoilijan selville saaminen on hankalaa. Ainoastaan Kodakin Beau Brownien designeri Walter Dorwin Teague (1883-1960) tunnetaan hyvin. Teague oli arkkkitehti ja teollisuus-muotoilija, joka suunnitteli muun muassa Fordin osaston 1939-40 New Yorkin maailmannäyttelyyn sekä Steinway-flyygeleitä.

Hinta on myyjän ja ostajan välinen sopimus, mutta parhaiten osviittoja antaa sivusto www.collectiblend.com, joka on listannut lähes kaikki tunnetut kameramallit. Collectiblendillä on kolme hintakategoriaa kunnon mukaan: keskiverto, erittäin hyvä ja uusi. Sivusto ilmoittaa myös kunkin kameramallin kaikki toteutuneet (!) huutokauppahinnat vuodesta 2000. Myyntien kuntoluokitukset ovat A-B-C +/- -tarken-nuksineen.

Collectiblendin tarkkuutta osoittaa, että esimerkiksi Kodakin Hawk-Eye -malleja on noin 80. McKeownin painetusta luettelosta niitä löytyi 36.

Keskivertokin kunto tarkoittaa laatikkokamerassa sitä, että päälliset ovat ehjät, nurkissa ei ole kulumajälkiä, hihna on alkuperäinen rispaantumattomine kiinnitinkohtineen sekä etsimen tai etsinten tähyslasit ovat paikoillaan.

Laatikkokamerat ovat yleisesti sangen edullisia, mutta täyskuntoiset ja erikoisemmat mallit liikkuvat satasissa, eivät kympeissä. Laatikoiden viehätys on siinä, että hyvin suunnitellen niistä voi rakentaa kiinnos-tavia kokonaisuuksia. Ja opettivathan ne kansan kuvaamaan.

Hannu Sinisalo

Suomen Valokuvahistoriallinen Yhdistys ry

Kuukauden kamerat

Elokuun kamera 2022

Heinäkuun kamera 2022

Kesäkuun kamera 2022

Toukokuun kamera 2022

Huhtikuun kamera 2022

Maaliskuun kamera 2022

Helmikuun kamera 2022

Tammikuun kamera 2022

Joulukuun kamera 2021

Marraskuun kamera 2021

Lokakuun kamera 2021

Syyskuun kamera 2021

Elokuun kamera 2021

Heinäkuun kamera 2021

Kesäkuun kamera 2021

Naisille, erityisesti

Toukokuun kamera 2021