Kuukauden kamerat 

Joulukuun kamera 2022

TESSINA
Pienoiskamerat, joita myös ”vakoilukameroiksi” kutsuttiin, olivat 1950-60-luvulla yleisiä. Japanilaisetkin rantautuivat Suomeen pienoiskameroilla, jotka olivat käytännössä leluja, ennen vakavasti otettavia 6x6-kaksisilmäisiä ja kinofilmi-yksisilmäisiä.

Toki pienoiskameroissakin oli laadukkaita ja edistyksellisiä laitteita, esimerkiksi Minox (8x11mm kuva omalle 9,5 mm filmille), Konan-16, Olympus Pen puolikinarit, Mec-16 (malli SB oli maailman ensimmäinen kuvausobjektiivin läpi valoa mittaava kamera 1960), Gami 16 (12x17) mm kuva 16 mm filmille todella upein ominaisuuksin, mm. objektiivi 1,9/25 mm ja ajat 1/2 - !/1000 s. ym.) ja Minicord (kaksisiimäinen!), 10x10 mm kuva 16 mm filmille, objektiivi 2/25 mm, metalliverhosuljin
ym.).

Luulisin että vakoilukamerana käytettiin vain Minoxia, jonka alunperin suunnitteli Walter Zapp jo 1934. Zapp kaupitteli valmistusta saksalai-sille. Kukaan ei innostunut joten riialainen Valst Elektro Tehnika (VEF) aloitti tuotannon. Sodan jälkeen Minox evakuoitui Wetzlariin, Saksaan.

PATENTTI Dr STEINECKILLE
Rudolf Steineck oli harjoitellut kameravalmistusta Steineck ABC rannekellokameralla, jota tehtiin lopulta vain tuhatkunta. Se kuvasi 8 pyöreää, halkaisijaltaan 6 mm kuvaa kinofilmistä stanssatulle kiekolle. Aikansa filmeille se teki hyvin vaatimatonta jälkeä - mutta erikoinen väline on nykyisin himoittu ja kallis keräilykohde.

Steineck jätti patenttihakemuksen Tessinasta 1954 ja se johti sveitsiläi-seen patenttiin no. 325484. Idea oli tuore: pieni kaksisilmäinen kamera, joka käytti tavallista 35 mm kinofilmiä pakattuna italialaiseen Ducati peltikasettiin, josta kehitettiin paremmin Tessinan jousimoottori-filminsiirtoon sopiva muoviversio. Vierekkäisten kuvaus- ja etsinobjek-tiivien kuvat heijastettiin pintapeilien kautta kameran pohjaan filmille ja yläkanteen tähyslasille. Kuvakooksi syntyi 14x21 mm, noin 1/3 kinariruudusta.

Paul Nagel alkoi 1954 rakentaa Steineckin hahmotelmasta toimivaa kameraa. Paul Nagel oli mm. Retina kameroista tunnetun August Nagelin veli, joka myi firmansa Kodakille 1932. Concava S.A. perustet-tiin 1957 Luganoon Tessinan markkinointia hoitamaan. Samana vuonna
aloitti firma W. Siegrist & Cie AG Grenchenissä valmistaakseen kamerat. Testattavaksi valmistui vuonna 1958 nollasarja, noin 50 kameraa. Sarjatuotannon piti alkaa 1959 mutta vikojen korjaamisessa ja paran-nuksien kehittämisessä vierähti vuosi. Ongelmia tuotti mm. filmirata
painikelevyineen ja alihankkijalla teetettyjen objektiivien liian suuret polttovälitoleranssit sekä niiden tarkennusliikettä ohjaava ”kelkka”, joka jouduttiin uusimaan ensimmäisiin kameraeriin. Ongelmat johtivat epätarkkoihin kuviin. Objektiivi oli sinänsä moderni kolmilinssinen, jossa käytettiin lanthan-lasia ja normaalia yksikalvoista heijastussuojaa. Polttoväli 25 mm antoi kuvakulman 53° ja valovoima 3,3 parannettiin ”väkisin” arvoon 2,8. Etsinobjektiivi jätettiin ilman T-kalvoa. Ominaisuuksiin vaikutti vahvasti Karl Heitz, jonka oli määrä hoitaa myynti USAssa. Ristivetoa oli monensuuntaista: Rudolf Steineck ei alkuun ymmärtänyt syytä filmitason epätarkkuuteen mutta lopulta järki voitti. Steineck ehdotti ratkaisuksi lisävoimaa painikelevyn jouselle mutta kokeilu osoitti, että jousimoottori-filminsiirto ei jaksanut enää suunniteltua 8 kuvan siirtoa yhdellä vedolla. Paul Nagel ratkaisi ongelman adoptoimalla Kodak Retinan ja Voigtländer Viton käyttämän filmikanavarakenteen, joka takasi filmin tasaisuuden muutaman sa-
dasosamillin tarkkuudella. Sen tunnistaa painikelevyn puolipyöreistä ulokkeista.

Tessinan mitat olivat 28x52x68 mm ja paino 168 g. Sellaisena se oli maailman pienin kaksisilmäinen (tosin 2-silmäinen Minicord oli markkinoilla 1951 aivan erilaisin ratkaisuin) ja pienin 35 mm filmillä jousimoottori-filminsiirtoa käyttävä kamera. Tessina oli täysin muista poikkeavalaite ilman esikuvaa. Se on myös pisimpään valmistettu (1960-2006).

Entä kaupallinen menestys? Ensimmäiset 4000 oli numeroitu 59001...62999 (1960-1962) jolloin 2 ensimmäistä numeroa kertovat summittaisen valmistusvuoden. Vuonna 1963 numerointi muuttui alkaen numerosta 163000 eli sarjan kakkos- ja kolmosnumerot kertoivat valmistusvuoden. Viimeiset 80 päätyivät numeroon 802255 vuosina 2002-2006. Historiansa aikana Tessinaa tehtiin 24484 kpl, mikä on melkoisen vähän. Kyseessä oli siis pienen piirin kamera, jonka merkitys kuvaushommissa oli aika onneton. Keräilyesineenä arvo on säilynyt - ja noussutkin. Myös Tessinan lisävälineitä himoitaan, käytän-nön kannalta välttämätön on päivänvalossa toimiva latauslaite, jolla kinokasetista voidaan täyttää kameran omia. Kallein lisäväline on kameran päälle kiinnitettävä 17-kivinen Tessina kello ( kameran koneis-tossakin muutama rubiinilaakeri!) Kallis on myös valotusmittari, joka saatiin myyntiin vasta 1968. Hallussani oleva jopa toimii!

KUVAAMAAN
Tessina-seikkailu ei olisi täydellinen ilman kuvauskokeilua. Latasin kameran omaan muovikasettiin pimeässä näppituntumalla Ilford XP2 Plus filmiä, joka on siis C41 värikehitteeseen sopivaa, loivaa musta-valkoista. Paksuudeltaan kai värinegan kaltaista. Kuvasin tusinan verran kuvia lainassa olleella protolla (no. 38, esisarjaa?) Tulos oli pettymys, jälki suttuista. Liekö korjattu vain vitriiniin? Ostamaani sarjatuotanto-kameraa piti myös kokeilla. Kasetin täyttö kameran omalla täyttölait-teella oli helppoa. Pikainen kuvaus tuotti nyt vähän parempaa terävyyt-tä - vaikkakin digipokkarit ja puhelinkamerat voittavat 6-0. Kameran käsittely on vaikeaa: luontevaa otetta ei löydy, asteikot ovat vaikeasti luettavia, tähtäin toivoton ainakin tarkennukseen. Prisma (6x) auttaa, luppi (8x) jo enemmän

Eli: ennen ei ollutkaan paremmin.
Esko Putus
(Kiitokset: Kari Välikorpi, Veli Miettinen, Juhani Latoniemi).

Tessina 1963-1965
Tämä Steineck ABC kellokamera on erikoinen keräilykohde.
Krominvärisen lisäsi tehtiin mustia, kullanvärisiä ja punaisia. Lisäksi erikoisvoideltu, hiljainen ”vakoojamalli” ja vielä hiljaisempi ilman jousimoottoria olivat joskus saatavissa.
Käsityön leimaa: oikealla ”proto”, jonka tunnistaa mm. painikelevyn kulmikkaista ulokkeista. Jousimoottori on vastaanottopuolan sisällä.
Käsityötä: joskus kokeiltiin, kitkan vähentämiseksi, uritettua painikelevyä. Steineckin erehdys oli joissakin nollasarjalaisissa kokeiltu sileä painikelevy ilman ulokkeita.
Superharvinaisuus, käsin raaputetulla numerolla 38. Objektiiviaukot pyöreät, Tessin -kan-tonin vaakuna objektiivin suojuksessa, säätökiekot kromatut, kuvausobjektiivin alla objektiivin nimenä Tessinon, etsinkehys kiinnitetty ilman ruuveja liimaamalla. Kilohinta parin tonnin korvilla. Vieressä tuotantomalli. suorakaide-objektiiviaukot toimivat paremmin vastavalosuojina, linssien alla teksti ”Made in Switzerland”, mustat säätökiekot.
Tessina kuva 400 ISOn Ilfordille.

Toukokuun kamera 2020

ROLLEIFLEX

Lastenhoitaja ja harrastajakuvaaja Vivian Maierin vuonna 2007 löytynyt kuvajäämistö, noin 120.000 kuvaa osittain kehittämättömissä rullissa, on saanut aikaan melkoisen pöhinän. Kannattaa tutustua YLEN Areenassa dokumenttifilmiin ja Valokuvataiteen museon nettisivuilla OMAKUVA JA SEN VARJO -näyttelyyn virtuaalisesti.

Vivian Maier teki työtään Chicagossa ja New Yorkissa. Hänen kuviaan arvostetaan katukuvauksen mestariluokkaan. Noin neljännes kuvista on erilaisia, kekseliäitä omakuvia, joissa Maier kameroineen on läsnä vain varjona tai erilaisina heijastuksina.

Maier kuvasi eri kameroilla, mm. Leicalla värikuvia. Kiinnostavimmat mustavalkokuvat näyttäisivät enimmäkseen otetun 6x6 kaksisilmäisillä ROLLEIFLEXeillä.

Ketkä suomalaiset ovat käyttäneet Rolleiflexiä? Voidaan sanoa että vanhemmasta kuvaajapolvesta lähes kaikki.Yksi hienoimmista valokuvakirjoista, Ismo Höltön IHMINEN PÄÄOSASSA (1991), on enimmäkseen kuvattu Rolleiflexilla.

Ensimmäinen Rolleiflex tuli myyntiin 1929. Sen suunnitteli Voigtländer & Sons perinnefirmassa suunnittelijaksi ja tuotantojohtajaksi - ilman muodollista koulutusta - noussut Reinhold Heidecke, jonka väitetään kyllästyneen työnantajansa konservatiivisuuteen. Finanssiasioissa kumppaniksi joulukuussa 1919 rekisteröityyn firmaan tuli Paul Franke, joka eteni Voigtländerillä myyntijohtajaksi ennenkuin perusti oman toiminimen Berliiniin.

Franke & Heidecke aloitti kameratuotannon Braunschweigissa. Ensimmäiset tuotteet olivat siihen aikaan suosittuja stereokameroita Heidoscop ja Rolleidoscop -nimillä. Näitä tehtiin 1940-luvun alkuun saakka.

Original Rolleiflex parannettiin malliksi Standart, joka oli tuotannossa 1932-38. Varsinainen loikka tapahtui vuonna 1937 kun esiteltiin Rolleiflex Automat. Nyt olivatkin kasassa kaikki myöhempään menestykseen vaikuttaneet ominaisuudet: automaattinen filmin lataus, filminsiirto ja viritys vivulla, säädöt peukalotrissoilla, parallaksinkorjaus, suodinbajonetti kuvausobjektiivissa. Objektiivi oli Paul Rudolphin 1902 suunnittelema Tessar 3,5/75, jonka valmisti legendaarinen Carl Zeiss Jena. Näillä peruseväillä pärjättiin 40 vuotta!

Sodan jälkeen uusia malleja sateli tiuhaan tahtiin. Huippu saavutettiin malleilla 3,5F (1959) ja 2,8F (1960). Jälkimmäisen objektiiviksi tarjottiin Zeiss Planar tai Schneider Xenotar 2,8/80, molemmat laatutavaraa. Tätä F-sarjaa pidän itse houkuttelevimpana. Nahkalaukkukin on oma taideteoksensa.

Tuotanto hiipui lopullisesti 1981. - Mutta mikäpä pahan tappaisi: rikkaita keräilijöitä houkuteltiiin 1983 2,8F Aurum ja 1984 2,8F Platin Edition -malleilla.

Kysyntää oli yhä, joten uusi Rolleiflex 2,8GX tuli 1987. Siinä oli TTL-valonmittaus ja TTL-salamamittaus. Joiltakin osin rakennetta yksinkertaistettiin hintapoliittisista syistä.

Joko sippasi? Ei toki! Nyt tehtiin varakkaille keräilijöille erikoismallit Edition, Edition Helmut Newton, Expression 94, Gold Expression, Japan Edition (Seiko suljin), 75 Years Rollei, Expression (Copal suljin), Jersey ja Royal. Näistä ei kannata riehaantua, niillä kerättiin vain hynät pois.

Miten ottaa omakuva Rolleiflexillä (tai jollain sen lukemattomista kopioista) Vivian Maierin tyyliin?

Tähtää ja tarkenna kaksisilmäinen. Aseta puhelin tai kompaktidigi tähyskuilun päälle ja peitä se kädelläsi. Ota kuva tähyslasista. Ohessa harjoitus Rolleiflex T -mallilla, jossa (mekaanikkolegenda Kauko Tannerin mukaan) tehdas oli luopunut monista hyvistä periaatteistaan. Hyvä kamera silti lähempänä kansan ostokykyä.

Esko Putus

Tämä Rolleiflex 2,8F, joka tuli markkinoille 1960, on sarjan ehdoton huippu ominaisuuksiltaan, laadultaan ja ennnenkaikkea yhtenäisellä tyylillään.

Kesäkuun kamera 2020

MAMIYA C

Ensimmäisiä kaksisilmäisiä peilikameroita lienee rakentanut lontoolainen R&J Beck observatoriojohtaja G.M. Whipplen v. 1888 tekemän suunnitelman mukaan. Niitä käy­tettiin pilvien kuvaamiseen.

Modernin TLR-kameran läpimurto oli 1928 prototyyppinä esitelty Franke&Heidecken Rolleiflex. Sen kätevyys perustui kompaktiin kokometallirakenteeseen, rullafilmiin 117 ja 6x6 kuvakokoon. Alkoi ”linnunpönttöjen” aika.

Japanilaisten kameroiden maihinnousu Suomeen alkoi 1950-luvulla. Ensin tulivat leluiksi laskettavat pienoiskamerat 16 mm filmille. Sitten alkoi kaksisilmäisten Rollei-kopioiden vyöry. Merkkejä oli kymmeniä ja eniten myytiin Yashicaflex/Yashica C -kameroita, joita kohta olikin lähes joka talossa. Hieman laadukkaampia ja omaperäisempiä - Minolta Autocord ja Mamiya Automat - myytiin myös kohtalaisesti vaikka kaikki kamerat olivat ajan ostovoimaan nähden kalliita.

Ensimmäinen vaihto-objektiivinen TLR oli Zeiss Ikon Contaflex vuonna 1936. ”Aikansa kalleimmassa” oli vaihdettava kuvausobjektiivi 35-135 mm ja maailman ensimmäinen sisäänrakennettu valotusmittari. Kuvakoko oli 24x36 mm.

Myös ranskalainen Andre Grangen suunnittelema Rex Reflex B1/B2 yritteli rullafilmi-6x6 kameroillaan 1949-52. Jälkimmäisessä vaihtuivat kuvaus- ja etsinobjektiivit pareittain.

Mamiyalla tutkittiin Rex Reflexiä, keksittiin parannuksia ja räväytettiin vuonna 1957 markkinoille ”maailman ensimmäinen” kaksisilmäinen vaihdettavilla objektiivipareilla, aluksi 80, 105 ja 135 mm pollttovälein. 65 mm laajakulma ja 180 mm tele tulivat C2-mallin myötä seuraavana vuonna.

Mamiyan oivallus oli hammaskiskolla ja palkeella 60 mm loitonnukseen yltävä etulauta. Nyt eri polttovälit saatiin tarkennettua ja kaupan-päällisiksi lähikuvaus ilman lisälaitteita. Varsinainen herkku oli yksin-kertaisuudessaan nerokas, tarkka ja varma objektiiviparin lukitus jousi-sangalla. Lähikuvausta varten tuli Paramender-lisälaite, jolla kuvaus-objektiivi hissattiin etsinobjektiivin paikalle parallaksin (suuntaeron) korjausta varten. Siis jalustalla, hitaasti mutta varmasti.

Mamiya-Sekor -objektiivit olivat alun alkaenkin hyviä ja paranivat vuosien mittaan monikalvotekniikan myötä. Ei se alkuperäinenkään 1-kalvon heijastussuojaus huono ollut kunhan älysi käyttää vastavalo-suojia. Polttovälivalikoima oli lopulta 55-250 mm.

”Parannettu linnunpönttö” osui Suomessakin otolliseen markkinara-koon. Yksisilmäinen, hieno ja kallis Hasselblad 500C oli monen pikku-kuvaamon ulottumattomissa. Mamiyalla hoituivat samat kuvaukset hyvin tuloksin. 80 ja 135 mm objektiivit toimivat studion henkilö- ja ryhmäkuvissa, laajakulmilla saatiin teollisuus-, arkkitehtuuri- ja miljöökuvat. Kamera osoittautui erittäin luotettavaksi. Moitteen puolelle jäi lopulta vain kunnollisen etäisyys- ja terävyysalueasteikon puute sekä suurehko koko ja paino. Kamera vaati usein jalustan käyttöä vaikka sen laukaisutärähdys yksisilmäisiin verrattuna oli olematon.

Lisävarustevalikoimaan kuului erilaisten kahvojen, vastavalosuojien ja suodinsarjojen lisäksi prisma- ja luppietsimet, peileillä toteutettu porroetsin (myös valotusmittarilla) sekä em.Paramender.

Mamiya paranteli kameraa ja sen eri versiot (C2, C22, C220, C220f, C3, C33, C330, C330f ja C330S) olivat suosiossa 80-luvun alkuun saakka. Huolto ja varaosapalvelu toimii yhä Jukka Kelotien hoivissa (Kameratori).


Esko Putus

Interiööri laajakulmalla (Rauno Välimäki)
Mamiya C330S ja objektiivit 4,5/55, 2,8/80 ja 4,5/135 mm.

Heinäkuun kamera 2020

ROLLEI 35

Olin 1966 ensimmäisellä Photokina-messumatkalla. Opin käytännön saksankieltä - Herr Ober, zwei Bier - ja näin mm. Rollei 35 kameran.

Kameratehdas Wirginin (Edixa Reflex 1954) pääsuunnittelija Heinz Waaske teki omalla vapaaajallaan jo 1962 piirustukset täyden kino-ruudun taskukameraan. Wirgin valmisti prototyypin, jossa oli Metrawatt seleenikennovalotusmittari ja objektiivina kolmilinssinen Steinheil Cassar 3,5/40 mm. Yhteistyökumppanit olivat Wirginille tuttuja.

Kävi kehnosti, haukuttuaan Waasken työnantajan resurssien käytöstä, Heinrich Wirgin ilmoitti lopettavansa koko kameratuotannon. Waaske jäi työttömäksi.

Heinz Waaske kaupitteli kameraideaansa Kodakille ja Leitzille - kai parin muunkin lisäksi. Kukaan ei kiinnostunut. Rollein tuore johtaja Heinrich Peesel sensijaan innostui ja tuotantomallia alettiin kehittää. Rollei oli jo liian pitkään elätellyt itseään pelkillä kaksisilmäiskameroilla, joiden suosio alkoi hiipua.

Waasken ja Wirginin protokamera kehittyi laadukkaammaksi. Objektiiviksi valittiin klassinen ”kotkansilmä”, Zeissin Tessar 3,5/40 mm. Valotusmittarksi valittu Gossen CdS antoi kameralle nykyaikaisen ilmeen. Sen herkkyys ei ollut seleenimittaria kummenpi, EV 7, ja oman haasteensa aiheutti pariston sovittaminen tiiviisiin rakenteisiin.

Ratkaisevin Waasken kehittämistä uusista ratkaisuista oli suljin- ja himmenninohjausmekanismien siirto perinteiseltä paikaltaan objektiivituubuksen ympäriltä kameran runkoon. Sulkimen valmisti Compur, perinteinen kumppani Rolleille.

Ensimmäisen tuotantovuoden ajan kameroissa luki Made in Germany by Rollei - Compur - Gossen - Zeiss. Se pelkistyi muotoon Made in Germany by Rollei. Numerointi alkoi 3.000.000:sta joten omani on jostain elokuun 1967 tienoilta.

Sinänsä hyvän Tessar objektiivin pieni ongelma oli liiallinen UV-valon läpäisy. Värikuvauksen voimakas yleistyminen pakotti Zeissin korjaamaan vian lisäämälla UV-säteitä pidättävän kittauksen kotkansilmäänsä.

Suurin osa tuotannosta tapahtui Singaporessa. Rollei ilmoitti palkka-kustannusten Saksa - Japani - Singapore jakautuvan suhteessa 6 - 3 - 1. Singaporen tuotteet olivat aivan yhtä laadukkaita kuin saksalaiset ja vähitellen mukaan otettiin mm. japanilaisia alihankkijoita. Tessar ja myöhemmnin Sonnar -objektiivit teki Rollei itse, myös Singaporessa.

Rollei teki konkurssin 1981 ja silloin loppui Rollei 35:n eri versioiden tuotanto. Kaikkiaan niitä valmistettiin parisen miljoonaa. Tuotanto jakautui karkeasti näin:


Rollei 35 Germany 1966 - 1971

Rollei 35/35 T Singapore 1971 - 1974

Rollei 35 S Singapore 1974 - 1980

Rollei 35 TE Singapore 1979 - 1981

Rollei 35 SE Singapore 1979 – 1981


Kehitelmiä - etäisyysmittarilla, automaattivalotuksella - ei ehditty saattaa protovaihetta pidemmälle. Jonkinlaista kehitystä osoittaa paino: alkupäässä 390 g, lopulta tehtaan ilmoituksen mukaan 335 g (materiaalimuutoksista johtuen).

Miltä Rollei 35 tuntuu? - Kamera on toki pieni mutta painava. Toisaalta paino on hyväksikin tunnottoman laukaisun vastapainoksi. Rollei-perinteen mukaisesti säädöt näkyvät ylhäältä. Etäisyysmittaria ei ole joten on tarkennettava arviolta. Tämä ei ole mikään iso ongelma, 40 mm polttoväli tuottaa hyvän terävyysalueen. Pikatarkennusmerkit 6 ja 2 metriä auttavat hyvässä valossa, käyttöaukoilla.

Kaikkiaan digipilattu/hemmoteltu kuvaaja joutuu kyllä keskittymään  
Rolleilla kuvatessaan. Ja sehän  tekee hyvää aivoterveydelle. Digikom-paktin kuvanlaatukin ohittaa Rollein. Filmimaailmassa  Rollei 35 pärjää isommilleenkin. Suosikkini on perusmalli Tessarilla, Sonnar antaa toki puolen aukon valovoimaedun ja pienen lisärippusen terävyyttä.  

Rollein konkurssin jälkeen alkoi  ryöstöviljely: firmaa pompoteltiin  
pankkien ja sijoittajien kesken. Erilaisia erikois- ja juhlamalleja tuli kun sieniä sateella, viimeiset kai 2015. Kulta, platina ja liskonnahkaimi-taatiot eivät juurikaan paranna kuvaa. 


Esko Putus 

Rollei 35-kuva vuodelta 1973
Rollei 35-kuvat 2020, pikatarkennus 6 m.
Rollei 35-kuvat 2020, pikatarkennus 6 m.

Elokuun kamera 2020

EXAKTA VAREX

Karl Nüchterleinin suunnittelema Kine-Exakta tuli myyntiin 1936 ensimmäisenä yksisilmäisenä kinofilmikamerana. SLR-kameroista puhuttaessa (esim. Praktica, Pentax Spotmatic, Topcon RE, Minolta SRT, Canon FT, Nikon F) voidaan kaikkien todeta olevan Exaktan seuraajia. Sen sijaan Leica ja Contax lukuisine kopioineen olivat erillisellä etsimellä toteutettuja.

Exaktan huippukausi osui sodanjälkeiseen aikaan 60-luvun alkuvuosiin saakka. Kamera vaikutti jo tuolloin vanhahtavalta. Industrie und Handels Gesellschaft, tutummin Ihagee, oli hollantilaisen Steenbergen-suvun omistama yhtiö Dresdenissä. Se muutti nimensä muotoon Ihagee Kamerawerk Steenbergen & Co vuonna 1919. Tuotevalikoima oli laaja; merkittävänä esim. Patent Klappreflex, kokoontaittuva yksisilmäiskamera. Kuvakoot olivat 6,5x9, 9x12 ja 10x15. Historiallisesti merkittävimmäksi osoittautui Nüchterleinin suunnittelema 127-rullafilmiä käyttävä Exakta-sarja vuosina 1933-1939. Sen kolmisenkymmentä eri versiota pohjustivat 35 mm ”elokuvafilmiä” käyttävän Kine-Exaktan syntyä. Uutuus esiteltiin Leipzigin kevätmessuilla 1936.

Kirkkaan ja helppotarkenteisen kuiluetsimen heikkous oli vaihtopielisyys (peilikuva), joka vaikeutti liikkuvan kohteen seuraamista. Ratkaisuksi tuli 1950 mallin Exakta Varex pentaprismaan vaihdettava etsin. Kattoprisma esiintyi ensi kerran italialaisessa Rectaflex kamerassa 1949 ja pian sen jälkeen Alpassa ja Contax S:ssä.

Exaktan paras valtti oli valtava objektiivitarjonta. Noin 30 eri valmistajaa teki linssejä Exaktabajonettiin. Kiinnityksen adoptoi myös Topcon, joka vuonna 1963 toi markkinoille ensimmäisen objektiivin läpi mittaavan (TTL) järjestelmäkameran RE Super.

Exaktan vahvuudet olivat lähikuvauksessa ja kauko-objektiivien tarkennuksessa. Kameraa käytettiin runsaiden lisävälineiden avulla myös monissa tieteellisissä tarkoituksissa.

Japanilaiset rynnivät kuitenkin ohi 60-luvulla. Tuotteet olivat joka suhteessa kätevämpiä ja laadukkaampia kuin esi-isänsä.

Tämä Exakta Varex IIa on mielestäni kaunein sarjassa. Tämä lieneee sen kahdeksas versio.

Jos käsiisi osuu toimiva, ei vielä pilattu Exakta, ole varovainen suljinsäätöjen kanssa. Aikojahan on 12 - 1/1000 s. jaettuna kahteen säätökiekkoon. Ensin kamera viritetään vasenkätisellä filmin-siirtovivulla, kerralla perille saakka. Sitten valitaan aikavalotukset B ja T tai normaalit lyhyet ajat nostamalla säätönuppia ja kiertämällä sitä NUOLEN SUUNTAAN. Jos käytät pitkiä aikoja aseta tähän B tai T ja viritä oikeanpuoleinen aikanuppi myötäpäivään perille saakka. Nyt voit valita nuppia nostamalla ajat 1/5 - 12 s. mustalta asteikolta - tai itselaukaisimella ajat 1/5 - 6 s.punaiselta asteikolta. Jos sitten haluat lyhyen ajan itselaukaisijalla: valitse pitkistä ajoista mikä tahansa punainen aika ja SEN JÄLKEEN lyhyistä ajoista haluamasi. Kätevää!

Esko Putus

Kuvattu Exaktalla, Exakta IIb, Sonnar 4,0/135. Säkylä 1964.

Syyskuun kamera 2020

TOPCON RE SUPER

Muistathan kameravalmistajan Tokyo Kokagu Kikai K.K:n. - Ei se mitään, ei moni muukaan muista. Se oli mukana kameramaailmassa jo 1938 ja teki merkittävän läpimurron 1962-3 esittelemällä ensimmäisen yksisilmäisen järjestelmäkameran LÄPIMITTAAVALLA VALOTUSMITTARILLA. Kuten muistat (?) ensimmäinen kamera läpimittauksella oli Feinwerk Technik GmbH:n pienoiskamera Mec 16 SB, joka esiteltiin 1960.

Photokina-messuilla 1960 oli myös esillä Asahi Pentax Spotmatic -prototyyppi. Kesti neljä vuotta ennenkuin siitä hioutui myyntimalli, jonka mittari ei ollutkaan enää spot- vaan koko kuva-alaa käyttöaukolla mittaava. Pistemittari oli todettu vaikeakäyttöiseksi mutta nimi jäi.

Mutta Topcon RE Super (Amerikassa Super D) oli todellinen uutuus. Siinä oli TTL-mittaus TÄYDELLÄ AUKOLLA, joka toimi sekä kuilu- että prismaetsimellä (vrt. Nikon). Tämä ”mirror meter” syntyi yhteistyössä Toshiba Electricin (..joka oli Topconin suurin osakkeenomistaja) kanssa sijoittamalla CdS-valovastukset peilin alapintaan. Ne saivat valoa peiliin etsatun viivaristikon läpi. Herkkyysalue oli ajankohdalle kohtuullisesti EV +2…16.

Topcon RE Superin muutkin ominaisuudet viittasivat raskaaseen sarjaan: automaattihimmennin, himmennyspainike, palautuva peili, vaihdettavat tähyslasit, kookas HP-etsinokulaari, mahdollisuus filminsiirtomoottoriin, erittäin kattava ja laadukas objektiivivalikoima käsittäen mm. 4,0/20 mm ja 3,5/25 mm laajakulmat ja aikanaan mullistava tele 2,8/300 mm. Makronormaalin 3,5/58 lisäsi tarjottiin kolmea erilaista paljemakroa.

Topconilla oli kaikki eväät pärjätä Nikon F:n kanssa. Mihin yritys kaatui? - Väittävät, että liian korkeaan hintaan, mutta jotain mätää lienee ollut tehtaan ja maahantuojien markkinointitaidoissakin. Haitaksi kävi myös Exaktan bajonetista kehitetty objektiivin kiinnitys, joka pieniaukkoisena rajoitti objektiivien suunnittelua.

Tänään Topcon RE Super on yhä vaikuttava ja historiallisesti merkittävä tuote. Muotoilu on puhdaslinjaista ja laatu vakuuttavaa. Objektiiveissa on miellyttävä tuntu: kumipäällyste tarkennusrenkaissa ja vanhanakin pehmeä ja välyksetön käynti. Vuosina 1994 ja 2020 kuvaamani koerullat 20, 25, 1,4/58 ja 1,8/85 mm objektiiveilla kestävät hyvin vertailun muihin huipputuotteisiin. Ihmettelyä herättää myös valotusmittari, joka yhä oikealla 1,35 V jännitteellä näyttää oikein. Hyvään japanilaistapaan suljin toimii 57 vuotiaana pehmeän täsmällisesti.

Topcon joutui lopettamaan kameratuotannon 1970-luvun lopussa. Hävittyään lähimmälle kilpailijalle, Nikon F:lle, hieno RE Super jäi unholaan. Voittajat kirjoittavat historian.

Kannattaa nostaa RE Super paremmin esille kameravitriinissä, se on merkittävä saavutus – ja valitettavasti harvinainen meillä Suomessa. Kiitokset Veli Miettiselle kameroiden lainasta!


Esko Putus

Tässä rinnakkain RE Superin vahvuus ja heikkous: ”mirror meter” ja Exaktan bajonetista kehitetty objektiivin kiinnitys, jossa liian pieni halkaisija takalinssille (tämä 1,4/58 vie jo koko tilan).
Kuva RE Auto-Topcorilla 1,4/58 mm, 07-2020. Tarkkuus ja sävyt kohdallaan.
Kuva RE Auto-Topcorilla 3,5/25 mm 09-1994. Yksikalvoinen heijastussuoja toimii vastavalossakin.

Lokakuun kamera 2020

Tosi tyylikäs kamera - varsinkin mustana

Asahi Pentax Spotmatic

Asahi Kokagu Goshi Kaisha (Asahi Optical Co./Asahi Optical Joint Stock Company) perustettiin marraskuussa 1919 Kumao Kajiwaran toimesta. Alettiin tuottaa silmälasien linssejä ja kaukoputkia sekä kiikareita.

Vuonna 1923 tarjolle tuli elokuvaprojektorien objektiivi nimeltään AOCO. 1931 tuotettiin ensimmäistä kameraobjektiivia Corona Anastigmat 4,5/105. Tätä triplettiä käytti Nishi-Doku Shashinki Shoten, joka myöhemmin tunnettiin Minolta-nimellä.

Asahista tuli merkittävä alihankkija muille kameravalmistajille, esim. Molti Goshi Kaisha (Minolta) ja Konishi (Konica). Vuonna 1938 perustetun Asahi Optical Inc. -yhtiön merkittävin asiakas oli kuitenkin Japanin puolustusvoimat. Sodassa tehtaat kärsivät pahasti pommituksissa.

Jälleenrakennus aloitettiin USAn miehitysvallan aikana 1948-52. Uusi yhtiö sai nimen Asahi Kokagu Kabushiki Kaisha (Asahi Optical Co., Ltd.) Vientiin valmistettiin ”Jupiter”-nimellä kiikareita. Muista japanilaisvalmistajista poiketen alettiin suunnitella yksisilmäistä kinokameraa, ehkä Praktiflex esikuvana. Muut japanilaisvalmistajat satsasivat Leica, Contax ja Rollei kopioihin. Kamerateollisuuden nousua auttoi saksalaispatenttien vapautuminen kaikkien käyttöön.

Asahiflex tuli markkinoille ensimmäisenä japanilais-yksisilmäisenä 1952. Parannetussa mallissa IIb oli palautuva peili (ensimmäisenä se esiintyi unkarilaisessa Gamma Duflex kamerassa). Vuonna 1957 tuotiin tarjolle kiinteä pentaprisma ja adoptoitiin Prakticalta 42 mm kierrekiinnitys. Vuoden 1958 uutuus oli mikroprismatarkennus. Asahi kehitti myös aikaisemmin kallista ja käsityövaltaista pentaprismojen valmistusta osittain koneelliseksi.

Vuoden 1960 Photokina-messuilla esiteltiin Spotmatic, ensimmäinen objektiivin läpimittaava kinokamera. Sen CdS-vastus nostettiin varren päässä objektiivin taakse. Pistemittaus todettiin liian hankalaksi ja kehitystyötä jatkettiin. Valovastusten pieneneminen mahdollisti sittemmin standardiksi muodostuneen tavan sijoittaa ne etsinokulaarin molemmille puolille - mittaamaan koko kuva-alaa. Kehitystyötä johti pääsuunnittelijana Minoru Suzuki.

Spotmatic tuli myyntiin 1964 saavuttaen heti suuren suosion. Kamera suunniteltiin aikaisempia malleja huomattavasti tiukemmin vaatimuksin. Mm. sulkimen arvioitu ”huoltoväli” kasvoi 20 tuhannesta sataan tuhanteen.

Kameran menestystä vahvisti täydellinen ja erittäin laadukas objektiivitarjonta - timantteina mm. Super-Takumar 1,4/50 normaali, Super-Takumar laajakulmat 4,5/20, 3,5/24 ja 2,0/35, Super-
Takumar 4,0/150 ja ensimmäinen Super Takumar-Zoom 4,5/70-150. Mainittakoon myös 3,5/135 tele, jota pienin parannuksin tehtiin 25 vuotta.

Objektiivien monikalvopäällystys oli seuraava askel. Monet valmistajat tekivät 2-kalvoisia heijastussuojauksia (Esim. Minolta jo 1955) mutta monilinssiset laajakulma- ja zoomkonstruktiot vaativat parempaa. Amerikkalainen OCLI (Optical Coating Laboratory Inc.) oli kehittänyt
erikoispäällystyksen, jota käytettiin lentokoneissa ja avaruusaluksissa. Tätä monikalvoa kehitettiin Asahin toivomuksesta valokuvauskäyttöön sopivaksi ja ostettuaan lisenssin Asahi alkoi käyttää sitä. Samalla monet objektiivikonstruktiot laskettiin uusiksi. Tämä 7-kalvoinen heijastussuoja vähensi noin 2 prosentin valohäviön (linssipintaa kohden) noin kymmenesosaan. Super-Multicoated (SMC) lanseerattiin huhtikuussa 1971.

Spotmatic kehittyi. Siihen tehtiin pieniä parannuksia noin 100 kpl. Asahi valmisti ”kierre-Pentaxeja” vuoteen 1977 saakka noin 5 miljoonaa ja objektiiveja 8 miljoonaa. Viimeinen Spotmatic F(1973-76) mittasi valon vihdoin täydellä aukolla. Isomman loikan aloitti Electro Spotmatic aika-automaattisella sähkösulkimellaan. Ensimmäistä versiota myytiin vain Japanissa kesä-lokakuussa 1971. Parannettu painos (ensin Electro Spotmatic, sitten ES, 1971-73)) tarjosi 1/1000s … 8s portaattomat ajat aukon esivalinnalla. Kuuden voltin PX28 paristo ryöväsi itselaukaisimen paikan. ES II (1973-75) -mallissa vaihdettiin paristotyyppi 4xPX76:ksi ja saatiin mekaaninen itselaukaisin taas mukaan. Kehitys sähköisempiin kameroihin jatkui.

Sain ilokseni kuvata taas Spotmaticilla. Miten elegantti, kohtuukokoinen ja pehmeäkäyntinen kamera se onkaan! Muotoilu ja käteensopivuus loistavat. Laukaisimen pehmeys ja sopiva etuveto kuvastavat käyttäjen huomioimista. Suljin toimii hyvään japanilaistapaan kuin uutena. Tähyslasimikroprismoineen takaa erittäin varman tuntuisen tarkennuksen. Valonmittaus himmennetyllä aukolla vaikuttaa hitaalta ja vanhanaikaiselta.

Aikanaan 1966 kamera maksoi (runko ja 1,4/50) Suomessa 888 mk vastaten nykyeuroissa noin 1590,-. Kamerat olivat palkkatasoon suhteutettuna kalliinpuoleisia. Spotmatic lienee ollut enemmän
himoharrastajien kuin ammattilaisten suosiossa. Valokuvaus oli yleinen harrastus ja fotokauppa eli huippuaikojaan, katteet olivat 2-3 kertaa kovemmat kuin nykyään.

Kiitän Esko Kamratia konsulttiavusta.

Esko Putus

Asashi Pentax Spotmatic lisävarusteineen taipui moneksi. Motordrive toimi 36 kuvan tai 250 kuvan kaseteilla ja mm. radiolaukaisimella jopa 2 km etäisyydeltä. Näitä lienee myyty Suomeen vain muutamia.
(kuva Spotmaticilla 9-2020) Kuvattu tuoreella diafilmillä, jonka kehitysvirheet pilasivat. E6 kehityksen saatavuus ja laatu alkaa olla heikkoa.

Marraskuun kamera 2020

Minolta SrT 101

MINOLTA SRT 101

Mies Minoltan takana on Kazuo Tashima. Hän perusti 1928 firman Nishi-Doku Shasninki Shoten eli suomeksi ”japanilais-saksalainen kamerayhtiö”. Saksalainen teknikko Willy Neumann, joka oli työskennellyt Krauss Optishe Werkellä, avusti ensimmäisten rullafilmipaljekameroiden kehittelyä. Niissä käytettiin saksalaisia objektiiveja ja keskussulkimia. Objektiivit olivat Wekar, Heliostar jaXenar, sulkimet Koilos ja Compur. Laatukameran nimi oli Nifcalette.

1930-luvun alussa syntyi tuotemerkki MINOLTA (Mechanismus, INstrumente, Optik und Linsen von TAshima) ja 1940 ilmakuvauskamerassa (Tyyppi 100) objektiivimerkki ROKKOR. Vuonna 1937 uudelleenorganisoitu yhtiö sai nimen Chiyoda Kogaku Seiko Kabushiki Kaisha.

Sotaan valmistautuva valtio oli merkittävä asiakas. Armeijan käyttöön suunniteltiin jyhkeä 6x6 kaksisilmäinen, jossa (ensimmäisenä!) oli vaihto-objektiivi. Normaaliobjektiivi, 4-linssinen Rokkor 3,5/75 mm oli vaihdettavissa pitkäpolttoväliseen Rokkor 5,6/150 mm linssiin. Suljin oli jo japanilainen Crown-Rapid, 1...1/400 s.

Vuosi sodan päättymisestä onnistuttiin Itamin tehtaalla sulattamaan ensimmäiset erät SK-10 optista kruunulasia. Samana vuonna 1946 tehtiin ensimmäinen japanilaisobjektiivi heijastussuojakalvolla, Rokkor 3,5/75 mm.

Optiikan kehittämiseen satsattiin. 1951 sulatettiin ensimmäiset erät korkeataitteisia lasilaatuja, jotka sisälsivät lantaania ja toriumia. Vuonna 1955 aloitettiin linssien ”akromaattinen”, kaksikalvoinen heijastussuojaus - ensimmäisenä maailmassa. Sen tunnistaa vihertävästä linssin heijastuksesta. Yhteistyötä tehtiin muiden merkittävien valmistajien kanssa.

Kaksisilmäinen Minolta Autocord (1955-72) oli menestys. Se pärjäsi mm. amerikkalaisen Consumers Report -julkaisun vertailussa Rolleicordiin - ollen merkittävästi halvempi.

Minolta SR-2 (1958) oli valmistajan ensimmäinen 35 mm yksisilmäisjärkkäri. Sen ominaisuuksiin kuului palautuva peili, automaattihimmennin, suljin 1 s. ... 1/1000 s. ja ”maailman ensimmäinen” (Achromatic-Coating) monikalvo-objektiivi Rokkor-PF 1,8/55 mm.

Vuoden 1966 Photokina-messuilla tuotiin markkinoille huippu-uutuus, MINOLTA SRT 101. Se oli objektiivin läpi - täydellä aukolla - mittaava SLR. Valotusmittari oli toteutettu kahdella CdS- kennolla siten, että saatiin aikaan ominaisuus CLC (Contrast Light Compensation), jokaautomaattisesti korjasi valotusta esimerkiksi tilanteessa, jossa kuvan alaosa oli tummaa maisemaa ja yläosa kirkasta taivasta. Aavistus tulevista monipistemittauksista!

Täydellä aukolla mittaus toimi uusilla MC Rokkor objektiiveilla. MC tulee sanoista Meter Coupled, mittariin kytketty - ei siis Multi Coating - vaikka siinäkin Minolta oli edelläkävijä. Laaja valikoima Rokkor objektiiveja oli kauttaaltaan laatutavaraa.

Yksi Minoltan ominaisuus poikkesi edukseen kilpailijoista. Yleensä oli totuttu siihen, että pitkien teleiden etsinkuva leikkaantuu yläreunasta. Minolta ratkaisi ongelman uudentyyppisellä peilin saranoinnilla, joka salli pienen lisäyksen peilin alareunaan.

Minolta SRT eri versioineen oli tuotannossa yli 10 vuotta. Sen lisäksi tehtiin lukematon määrä muitakin kameroita hyvällä menestyksellä. Vuonna 1973 hämmästytti yhteistyö perinteisen Leitzin kanssa. Ensimmäinen hedelmä oli Leica CL, jota Japanissa myytiin nimellä Leitz Minolta CL. Kamera parantui lastentaudeistaan vuodeksi 1981, ollen nyt Minolta CLE. Isoveli Minolta auttoi myös Leican SLR-kameroiden kehittelyä.

Suomessa Minoltaa toi maahan Bensow Oy ja SRT oli erittäin hyvin myyty. Etuna oli vakavaraisen maahantuojan merkkihuolto. Sinänsä SRT oli japanilaistapaan kestävä ja huoleton tuote. Jotain pientä vaivaa lienee ollut vanhempien yksilöiden valotusmittareissa.

Esko Putus

Hallussani on tämä SRT 303 (noin vuodelta 1973). Parannuksia: salamakenkä keskiötäsmäyksellä ja prismakotelon etuosa: himmenninarvo heijastuu periskoopin kautta etsimeen. Tämän yksilön valotusmittari 2 aukkoa yli. Muuten kamera pelaa kuin uutena. Kaikki toimii pehmeän luotettavasti ja istuu hyvin käteen, säädöt ovat selkeät ja yksinkertaiset. Mekaanisen kameramaailman huippuja!
Kuva MC Rokkor 2,8/35 mm objektiivilla (kamera SR-1s) 07-1968. Hyvä kontrasti vastavalossa, ei haamukuvia.
Kuva MC Rokkor 1,4/58 mm objektiivilla sovitettuna Olympus OM-D E-M5 II kameraan (09-2020). Vastaa 1,4/116 mm, tässä aukko 5,6.

Joulukuun kamera 2020

Joulukuun kamera

CANON FT QL

Nykyinen markkinajohtaja Canon perustettiin 1933 nimellä Seiki Kokagu (Precision Optical Research Laboratory). Tutkiminen tarkoitti lähinnä Leican mittaetsinkameroitten kopioinnin mahdollisuuksia. Kwanon oli ensimmäisten kameroiden nimi. Siitä kehitettiin tuotemerkki Canon ja firma Canon Camera Company vuonna 1947.

Kwanon-nimen jälkeen käytettiin Canon/NK Hansa-merkkiä 1935…37 ja Canon Hansa-merkkiä 1937…40. Hansa tavaramerkin omisti Omiya Trading Co., joka markkinoi suurimman osan Canontuotteista.
Alkupään kameroissa käytettiin Nikkor-objektiiveja. Omat Canon Serenar ja Canon Lens-linssit tulivat noin 1947 ja 1953. Mittaetsinkameroita tehtiin lähes 50 versiota aina vuoteen 1968.

Yksisilmäisiä järjestelmäkameroita alettiin tuottaa 1959. Canonflexin (1959…60) jälkeen sarja jatkui malleilla Canonflex RP (1960…62), R2000 (1960…62) ja RM (11961…64). Näihin sopivat R-sarjan
objektiivit.

Canon FP ja valotusmittarillinen FX (molemmat 1964…66) aloitivat FL-objektiivisarjan käytön. Objektiivit kiinnitettiin erillisellä kiertyvällä kaulusrenkaalla runkoon. Varma ja tukeva kiinnitys oli joittenkin (poropeukaloitten) mielestä hidas.

Kamerasarjan erikoisuus olivat Canon Pellix (1965…66) ja Pellix QL (1966…70). Näissä oli kiinteä, puoliläpäisevä peili, joka jakoi valosta 30% etsimeen ja 70% filmille. Tuloksena hämärä etsin ja lähes kolmasosan menetys objektiivien valovoimasta. Myös kuvan kontrasti heikkeni. Nykyisin nämä ovat haluttuja keräilykohteita.

Valo alkoi pilkottaa mallin Canon FT QL myötä (1966…72). Se oli Canonin ensimmäinen, himmennetyllä aukolla läpimittaava yksisilmäinen. Pellix QL kameralta perittiin filmin pikalataus ja
tähyslasiin puolipeili, joka jakoi osan valosta CdS-kennolle. Tällainen osakuva-alan (n. 30%) mittaus toimi osaavalla käyttäjällä hyvin.

Minulla on Canon FT QL kameraan erityisen lämmin suhde. Tulin ostaneeksi 1969 tarjouspaketin, joka sisälsi rungon ja Canon FL 1,8/50 normaaliobjektiivin lisäksi Canon (P) FL 3,5/35 laajakulman ja Canon (P) FL 3,5/135 teleen. P eli Popular tarkoitti huokeita pakettilinssejä, joidenkin arvelujen mukaan alihankkijan tekemiä. Muistaakseni tele oli hyvä mutta laajakulma vain keskinkertainen. Normaali 1,8/50 olikin lähes paras maailmassa.

Enimmät kuvat tuli otettua normaaliobjektiivilla - siitäkin syystä että FT:n etsin ei ollut luokassaan kirkkaimpia. Valonmittaus-suorakaide etsimen keskellä oli hämärähkö. Teleen tarkentaminen sujui hyvin mutta laajakulmalla tuli usein tarkennettua arviolta terävyysalue-merkkien mukaan.

Otin alusta alkaen vakioidun kuvaustavan (Monet harrastajat vaihtavat jatkuvasti eri filmejä ja kehitteitä - löytämättä koskaan varmuutta työhönsä): Kodak Tri-X filmi ja Microdol-X kehite kertakäyttöön laimennettuna 1:3. Nyt jälkikäteen negatiivit näyttävät hyvin tasalaatuisilta tiheydeltään ja jyrkkyydeltään. Tarkennukset ovat jopa ällistyttävän hyvin kohdallaan. Latistavaa salamaa en käyttänyt ollenkaan, vallitseva valo sai riittää.

Aivan mainio ominaisuus Canonissa oli QL (Quick Loading) -pikalataus. Filmin pää merkin kohdalle ja takakansi kiinni. Sählätä voi vain syöttämällä filmiä liian syvälle, ohi merkin. Järjestelmä ei pettänyt minulla kertaakaan.

FT QL:n parannettu versio FTb QL ilmestyi 1971. Sen valonmittaus täydellä aukolla vaati FD objektiivit, joissa käytettiin vielä lukkorengasbajonettia. Heijastussuoja oli S.C. eli Spectra Coating
tai monikalvoinen S.S.C. eli Super Spectra Coating. Etsimeen lisättiin ajan ja aukon näytöt. Kaikki eivät pitäneet Canonin uudesta kymmenisen vuotta myöhemmin lanseeratusta objektiivien
kiinnitysbajonetista, joka oli marginaalisesti entistä nopeampi pomminvarman tukevuuden ja ikuisen kestävyyden kustannuksella.

Ammattilaisille suunnattu F1 aloitti myös 1971 mannekiineinaan Suomessa mm. Hannu Hautala ja Kalle Kultala. Nämä olivat aikoja jolloin viimeisetkin änkyrät alkoivat uskoa kinofilmi-yksisilmäisiin.
Kirjanpainajatkin nöyrtyivät tekemään värierotteluja kinofilmeistä. Japanilaiset kameratehtaat nostivat riman ennätyskorkeuksiin - ja hurauttivat lopullisesti ohi omahyväisyydessään uinuvista
saksalaisista.

Varsinainen jysäys Canonilta olivat AE-1 1976, A-1 1978 ja AE-1 Program 1981. Näiden myötä siirryttiin laajasti muovin käyttöön, valotusautomatiikkaan ja elektroniikkaan samalla kun
tuotantotapaa virtaviivaistettiin. Näkemiin täysmekaaniset kamerat. Ikävä jäi.

Esko Putus

Canon FT QL filmin pikalatausmekanismi
Ruisrock 1972, Osibisa-yhtyeen muusikko. Canon FT QL ja Canon FL-P 3,5/135

Elokuun kamera 2022

Armeijan harmaissa ja poliisin mustissa

Armeija- tai poliisikameroiden keräily ei ole kovin yleinen harrastus, mutta kumpiakin kameroita löytyy kohtalaisesti. 

Ei ole kuitenkaan yksinkertaista määritelä, mikä kamera on ollut armeijan käytössä tai mikä poliisin.

Ensinnäkin on olemassa kameroita, joita on markkinoitu sotilas- tai poliisikameroina, mutta jotka eivät todellisuudessa ole olleet sellaisessa käytössä virallisesti. 

Kodakin Vest Pocket -kameroita valmistettiin viittätoista eri mallia vuosina 1912–1942, ja ainakin mallia Vest Pocket Autograph on edelleen myyty keräilijöille Britannian armeijan ensimmäisessä maailmansodassa käyttämänä kamerana. 

Todellisuudessa se ei ollut virallinen armeijamalli, vaan sitä markkinoitiin brittisotilaille iskulauseella ”Kuvatkaa oma sotanne”. Toisen maailmansodan aikana Vest Pocket -malleja myytiin noin 33 000, joten se oli mitä todenäköisimmin kevyenä ja kokoontaitettavana sotilaiden suosiossa, mutta armeijakameraksi siitä ei ole.

Kodakin Vest Pocket -malli vuoden 1915 tienoilla. Sitä on myyty ensimmäisen maailmansodan ”armeijakamerana”, vaikka itse asiassa se oli sotilaiden omassa harrastuskäytössä. Armeijamaisuutta on myyjä lisännyt kuvaan alustana olevalla kartalla. Kuva: www.ebay.co.uk

Expo Police -pienoiskameraa myytiin 1911–1924 – ja myydään edelleen keräilijöille – poliisikamerana, mutta sitä ei ole mitä ilmeisemmin koskaan otettu virallisesti minkään poliisiorganisaation käyttöön. Sen sijaan markkinoinnissa painotettiin ”poliisikäyttöä” kameran pienikokoisuuden ja huomaamattomuuden vuoksi.

Toiseksi on paljon erilaisia kameramalleja, joita on käytetty armeijoissa ja poliisivoimissa, mutta jotka eivät eroa millään tavoin perusmalleista. Jos tällaisen kuvausvälineen armeija- tai poliisitaustan haluaa varmistaa, pitäisi provenienssistä eli käyttöhistoriasta olla joku kirjallinen todiste, esimerkiksi rungon ja optiikan sarjanumeroon perustuva.

Expo Police Camera -mallia valmistettiin vuosina 1911–24, vaikka se ei ollut minkään poliisilaitoksen virallinen malli. Kuva: www.collectiblend.com

Kolmas ja suurin ryhmä muodostuu laatukameroiden sinänsä tavallisista malleista, joihin on joko stanssattu armeijan merkintä tai joissa on kiinnitettynä armeijakäytöstä kertova kilpi. Ainakin Yhdysvaltain, Saksan, Ruotsin, Tanskan, Sveitsin ja Italian armeijoilla oli erilaisia tunnusstanssauksia ja -levykkeitä. 

Tämän ryhmän kameroita on kohtuullisen runsaasti Leicoissa, Roboteissa, Alpoissa, Kodakeissa ja Bolseyissä. Ongelma on kuitenkin stanssausmerkintöjen ja erillislevykkeiden helppo väärennettävyys. 

Varsinkin neuvostoliittolaisista Fedeistä muokattuja natsi-Saksan eri armeijaosastojen Leicoiksi naamioituja kameroita on liikkeellä todella paljon. Ne erottaa alkuperäisistä Leicoista helposti: teknisesti ne ovat edelleen selkeitä Fedejä, ja stanssauksissa on menty ylenpalttisuuksiin. Mutta saahan näistä 1990-luvun ja 2000-luvun alun venäläisväärennöksistäkin kokoelman, jos niin haluaa. 

Kodakin 35-mallista muokkaama PH 234 on ehkä yleisin todellinen armeijakamera: USA:n kenttäkuvaajat käyttivät sitä toisessa maailmansodassa. Kuva: www.pinterest.com
Kamera, joka soveltui vain armeijakäyttöön: Konishoruko Rokuoh-Sha 89 on puolikinokamera, jota japanilaiset käyttivät toisen maailmansodan aikana sotilaskoneiden konekivääriampujien harjoitusvälineenä. Kuva: www.videomaker.com
Leican IIIf -malli, jota tehtiin tilauksesta Ruotsin armeijalle vuonna 1956 vain sata kappaletta. Kamera on todellakin kokomusta, ja suljin on pakkaskestävyyden vuoksi ainakin osittain kuulalaakeroitu. Väärennöksiä on liikkeellä enemmän kuin aitoja. Kuva: www.bukowskis.com
Armeijakameraväärennös 1990-luvulta: ”Leica II”, jonka pohjana on neuvostoliittolainen -tai oikeastaan ukrainalainen - Fed. Väärennös on helposti tunnistettavissa ylenpalttisista kaiverruksista ja stanssauksista. Kuva: www.liveauctioneers.com
Bolseyn B2, jota tehtiin Yhdysvaltain armeijalle vuosina 1949–1956. Alkuperäinen tunnistekilpi takaa aitouden. Kuva: www.ebay.com

Neljännen ryhmän muodostavat armeijoille ja poliisille erikseen tehdyt kameramallit. Niitä tunnetaan loppujen lopuksi melko vähän. Tunnetuin ja yleisin on Kodakin 35-mallista muokkaama PH-324, jota käytettiin kenttäkamerana toisessa maailmansodassa. Mallin lisäksi siinä on yleensä mukana myös tunnistekilpi ”Signal Corps U.S. Army”, mutta ei aina. Yleisyyden vuoksi tätä PH-324 -mallia löytyy melko usein, ja huutokaupoista sellaisen saa yleensä parilla sadalla eurolla. 

Neljännen ryhmän alajoukon muodostavat armeijoiden käyttämät ilmakuvaus- ja rekisteröintikamerat, joita näkee silloin tällöin kansainvälisissä huutokaupoissa, mutta jotka eivät yleensä nouse kovin korkeisiin vasarahintoihin. 

Neljännen ja kolmannen ryhmän armeija- ja poliisikamerat ovat helpohkoja tunnistaa, mutta toisen ryhmän laitteet hankalia. Mitäpä, jos voisi sarjanumeron perusteella todistaa jonkun kameran kuuluneen vaikkapa Mannerheimille?

Armeija- ja poliisimalleista en tunne yhtään erillistä kokoelmaa, mutta ainakin niistä on käyty eniten keskustelua osoitteessa https://www.photo.net/discuss/threads/military-cameras.132112/ .

Hannu Sinisalo

Graflexin KE-4 mallia tehtiin armeijakäyttöön vuosina 1953–1957. Armeijamalli oli oliivinvihreä, ja siviilikäyttöön myydyt olivat mustia. Kuva: www.novacon.com.br
Newyorkilaisen J. A. Maurerin valmistama armeijan 6 x 6 sentin negatiivikoon ilmakuvauskamera KE-28B, jonka optiikka oli Leitzin Kanadan-tehtailta. On väitetty, että koko kamera olisi ollut Leitzin tuotantoa tai että Leitz toimitti optiikat ja rungon oli tehnyt chicagolainen CAI (ei siis CIA). Valmistuaika oli 1960-luvun puolivälissä, mutta siitäkään ei ole tarkkaa tietoa. Kuva: www.daltons.com
Mustarunkoinen tsekkoslovakialainen Mikroma on aito poliisikamera vuoden 1960 tienoilta. Musta väri ja yläpuolelta tarkkailtava etsin tekivät siitä huomaamattoman. Kuva: www.submin.com
Robot oli armeijoiden suosiossa, koska joka kuvaa varten kameraa ei tarvinnut virittää erikseen. Robotin Recorder I oli Ruotsin armeijan käytössä vuosina 1955–1971. Kuva: www.leitz-auction.com
Uudempaa sotilasmallia edustaa Alpan 11si, jota Sveitsin armeija käytti vuosina 1976–1989. Etupuolella on tunnusstanssaus. Kuva: www.collectiblend.com, originaalikuva www.breker.com
Uudempi poliisikamera 1990-luvun loppupuolelta: Praktican puolikino BX ED h, jossa on erillinen kaapeliliitäntä sähköistä laukaisinta varten. Mallia tehtiin vain noin 150 kappaletta. Kuva: www.coelncameras.com

Heinäkuun kamera 2022

Kirjallisuutta kamerakeräilijöille

Edellisissä artikkeleissani keskityin kuvausvälineisiin, mutta nyt yritän pyynnöstä avata hieman kamerakirjallisuuden kenttää. Siis mistä kirjoja löytää parhaiten. 

Yleisimmät suomalaiset myyntisivustot ovat www.tori.fi ja www.huuto.net

Torissa on hyvin harvoin mitään suoranaisesti vanhoihin kameroihin liittyvää kirjallisuutta, ehkä muutaman kerran vuodessa 1950–1990-luvun kameraesitteitä. 

Huudossa on kirjallisuutta enemmänkin, mutta enimmäkseen kyse on eri kuvauskohdelajien valokuvausoppaita. Vanhoihin kameroihin liittyviä kirjoja huutoon ilmaantuu ehkä pari kuukaudessa. 

Tori.fi ja huuto.net on helppo tarkistaa nopeasti laittamalla hakukenttiin esimerkiksi hakusanat ”valokuvaus” ja ”kirja”, mutta kummempia tuloksia ei juuri kannata odottaa. 

Sen sijaan yli kolmenkymmenen suomalaisen kirja-antikvariaatin yhteinen verkkosivusto www.antikvaari.fi on erinomainen lähde, ja se kannattaa katsoa aina. Ensimmäisenä hakusanana voi koettaa sanaa ”Valokuvaus” ja sen jälkeen erikseen hakusanaa ”kamera”. Haku kannattaa tehdä toiseksi ylimmästä hakukentästä ”Nimike”. Hauilla tulee toki myös runsaasti huteja, kuten sanalla ”Nikon” etsittäessä esimerkiksi ”Kliinikon tietokonetomografiaopas” tai ”Suomen rannikon loistot” -nimiset kirja. Mutta perkaaminen kannattaa.

Antikvaarissa on yllättävän hyvin valokuvakirjoja, myös vanhoihin kameroihin suoranaisesti liittyvää. Toki enimmäkseen niistä kameroista, jotka ovat olleet Suomessa yleisiä ja haluttuja kuten esimerkiksi Exakta, Leica ja Rollei.

www.antikvaari.fi
www.antikvaari.fi
www.antikvaari.fi
www.antikvaari.fi

Kotimaisissa sivustoissa on myös se hyvä puoli, että myyjä on melkein poikkeuksetta suomalainen, joten postikulut ovat vähäiset ja ALV- sekä tullimaksuja ei tule kuten EU:n ulkopuolelta ostettaessa. 

Laterna Magica on helsinkiläinen valokuvaan ja elokuvaan keskittynyt galleria, kirjakauppa sekä antikvariaatti, mutta heillä ei ole nettisivustoja, joten etsiminen edellyttää paikan päällä osoitteessa Rauhankatu 7 (Helsinki) käyntiä. Verkkosivut ovat osoitteessa www.laterna.net, mutta luetteloa myytävästä kirjallisuudesta siellä ei ole. 

Ruotsissa on toria ja huutoa vastaava ruotsinkielinen verkkosivusto www.tradera.com, jossa on vanhoihin kameroihin liittyvää kirjallisuutta satunnaisesti. Toki olen tehnyt Traderasta myös hyviä löytöjä, koska Ruotsi on ollut jo 1800-luvun lopulla Suomea huomattavasti vauraampi maa ja tarjolla olevat esineet sen mukaisesti laadukkaitakin. Hasselblad-kirjojen tulvaa sieltä ei kannata juurikaan odottaa, koska kun äsken koetin hakusanaparilla ”Hasselblad” ja ”Bok”, sain tulokseksi vain kaksi osumaa. 

Saksankielistä kirjamaailmaa edustaa parhaiten www.abebooks.de, josta voi tehdä hyviä löytöjä erityisesti Saksassa valmistetuista kameroista. Kun laitoin hakukenttään sanan ”Minox”, sain tulokseksi nelisenkymmentä juuri kameramerkkiin kohdistuvaa tulosta. Osa oli kirjallisuutta, mutta mukana oli myös käyttöohjeita ja myyntiesitteitä. ”Exakta” tai ”Leica” tai ”Rollei” -hakusanoilla tuloksia tuli vielä enemmän. Abebooksin etu on se, että postikulut EU:n sisällä jäävät edelleen varsin vähäisiksi ja ALV- tai tullimaksuja ei mene. 

www.abebooks.de
www.abebooks.de

Eksoottisempaa osastoa on italiankielinen www.ibs.it, jossa kamerakirjallisuutta on jonkin verran, myös myyntiesitteitä. Kyse on tällöin italiankielisestä kirjallisuudesta, jota ei kovin paljon näe muualla. Hyvätasoista valokuvaan (!) keskittyvää kirjallisuutta on enemmän kuin kameroihin liittyvää, mikä on yleinen ilmiö kaikilla kirjaverkkosivustoilla. Kieli voi tuottaa ongelmia, mutta kouluranskallakin italian kieltä pystyy lukemaan – ja käyttämällä https://translate.google.fi/?hl=fi&sl=it&tl=fi&op=translate -käännössivustoa. Käännökset ovat varsin huvittavia, mutta keskeisimmistä asioista saa tolkun. 

www.ibs.it

Www.fnac.com -sivusto on ranskankielinen, ja siellä on jonkin verran kirjallisuutta ranskalaisista vintagekameroista. Ranskaksi, poikkeuksetta. 

www.fnac.com

Yksi parhaita kamerakeräilijän verkkosivustoja on www.catawiki.com, josta kamerat löytyvät valitsemalla ylhäällä olevasta valikosta kohdasta ”Categories” riippuvalikon kohdan ”Cameras & computers” ja sen auettua kohdan ”Cameras & Optical Equipment”. Sieltä aukeaa vaakasuorassa liikkuva teemakokonaisuuksien valikko, joista yleisin on ”Cameras auction 1950–”. 

Catawikissä on melkein pelkästään kameroita sekä optiikoita, mutta joskus – ehkä kymmenkunta kertaa vuodessa – mukaan lipsahtaa myös kamerakirjallisuutta. Ainakin McKeown’s- ja Kadlubek-hinnastoluetteloita on ollut tarjolla järkevään hintaan. Catawikin myyjät ovat lähes poikkeuksetta eurooppalaisia, ja huutokaupat ovat myös kuratoituja, joten mitään turhaa roinaa Catawikiin ei eksy. 

Sitten varsinaisiin runsaudensarviin: www.ebay.com ja www.amazon.com

On vaikea löytää kirjaa, joka ei olisi myynnissä ebayssä. Niitä on tuhansin ja tuhansin, ympäri maailmaa. Tehdaskohtaisia tai kameramallikohtaisia kirjoja on runsaasti, kuten myös mallikohtaisia käyttöoppaita ja esitteitä. 

Osa hintapyynnöistä on täysin epärealistisia, mutta kun lajitteluperusteeksi ebay-sivun oikeaan yläkulmaan automaattisesti tarjottavan ”Best match”- lajittelukriteerin sijaan laittaa hinnan halvimmasta kalleimpaan eli ”Price + Shipping, lowest first”, niin alin hinta+postikulut -tarjous tulee ylimmäksi ja siitä alaspäin mennään nousevin hinnoin. Toki EU-maiden ulkopuolelta tilattaessa postikulut nousevat ja kirjan hinnan lisäksi joutuu maksamaan tullin sekä ALV-veron. 

Joskus kannattaa katsoa myös www.ebay.com:in lisäksi saksalainen versio www.ebay.de. Jos myyjä ei huomaa laittaa saksalaiseen ebayhin ruksia kohtaan worldwide, saattaa olla, että myytävä tuote näkyykin vain www.ebay.de -sivustolla. Sama pätee myös italialaisversioon www.ebay.it

Www.amazon.com sivuutetaan usein vain uusien kirjojen myyntialustana, mutta siellä on todella runsaasti myös käytettyjä kirjoja. Amazoniin pätevät samat ohjeet kuin ebayhinkin, ja kannattaa vilkaista myös sen saksalaisversio www.amazon.de.

Kirjametsästyksessä on hyvä lähteä kotimaisesta, mutta arvioilta 99 % tarjonnasta on ebayssä ja amazonissa. Edellä listatut vähämerkityksisemmät sivustot sen sijaan saattavat tuottaa iloisia yllätyksiä!

Hannu Sinisalo

www.ebay.com
www.ebay.com
www.amazon.com
www.amazon.com
www.amazon.com

Kesäkuun kamera 2022

Lajinsa ensimmäisiä

Monesti on tietokilvan tavoin kyselty, mitkä ovat olleet tiettyjen laji-tyyppien ensimmäisiä kameroita: Ensimmäinen filmikamera, ensimmäi-nen kinofilmikamera, ensimmäinen rullafilmikoon kamera jne.

Kunkin lajin ensimmäisyys on joskus tulkinnanvarainen: silloin tällöin on tehty useitakin yrityksiä, jotka ovat jääneet prototyypeiksi tai joiden kohtalona on flopata kaupallisesti. Menestyneitä malleja on sitten tulkittu ensimmäisiksi.

On kohtalaisen hyödytöntä miettiä ensimmäistä dagerrotyyppikame-ramallia, levykameraa tai ferrotyyppikameraa. Sen sijaan rullafilmin tulo markkinoille 1888 loi pohjan useille teknisille innovaatioille.

Koska rullafilmillä saattoi ottaa kuvia nopeassakin sarjassa, kehiteltiin nuppisiirron ohelle jo hyvin varhain jousivoimalla toimivaa filminsiir-rintä. Ensimmäiseksi vieterivetoiseksi kameraksi on tunnustettu rans-kalainen Le Pascal. Sen ensimmäinen prototyyppi valmistui 1897, mutta patentti Le Pascalin vieterimoottorille haettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin. 

Valmistaja oli Japy & Cie, joka teki alun perin kelloja sekä kirjoitusko-neita ja siirtyi sitten hienomekaniikan tuntevana valokuvausvälineisiin. Le Pascalilla saattoi ottaa sarjassa kaksitoista kuvaa 40 x 55 mm negatiivikokoon. Jousimoottori mahdollisti nopean sarjakuvauksen, mutta mitään suurta kaupallista menestystä Le Pascalista ei tullut. Jousivetoisia kameroita tehtiin lukuisina versioina aina 1960-luvulle saakka, mutta sitten sähkö syrjäytti vieterit vanhanaikaisina. 

Le Pascal, maailman ensimmäinen jousimoottorivetoinen rullafilmikamera vuodelta 1898. Kuva: www.kodaksefkeblog.com

Itse rullafilmeissä erityisesti Kodak kokeili koko 1890-luvun erilaisia formaatteja, mutta vasta 1901 esiteltiin yleisölle yksinkertainen ja halpa kansankamera Kodak Brownie 2, joka käytti 120-koon filmiä ja otti 6x9 sentin negatiiveja. Kameran hinta oli USA:ssa 2 dollaria – nykyhinnoilla noin 70 dollaria – joten siitä tuli myyntimenestys. Negatiivikoko ja filmiformaatti 120 säilyivät koko filmikuvauksen ajan, ja 120-rullafilmiä valmistetaan edelleen. 

Kodak Brownie 2 oli ensimmäinen 120-filmikoon kamera, jossa oli 6 x 9 sentin negatiivikoko. Esittelyvuosi oli 1901. Kuva: www.pinterest.cl

Mikä oli sitten ensimmäinen kinofilmikamera? Leica on oikea vastaus, mutta muutamalla varauksella. Leican prototyypit vuodelta 1913 tai nollasarjalaiset vuodelta 1923 eivät suinkaan olleet lajinsa ensim-mäisiä, mutta nollasarjalaisia seuranneet mallit IA ja IB kylläkin kaupallisia menestyksiä. 

Mikä oli ensimmäinen kinofilmikamera? Tanskalainen Jens Poul Andersen valmisti 1905 mitä todennäköisimmin ensimmäisen kinofilmiä käyttävän still-kameran, mutta se ei koskaan päätynyt tuotantoon vaan jäi 1–4 kappaleen prototyyppikokeiluksi.

Jonkinlainen menestys oli Henry Herbertin ja Charles Huesgenin Tourist Multiple vuodelta 1913. New Yorkissa toiminut Herbert & Huesgen, joka tunnettiin myös nimellä New Ideas eli Uudet Ideat, toi ensisijaisesti kinofilmiä käyttäviä elokuvakameroita USA:han, ja se sai miettimään kinofilmin käyttöä yksittäisotoksiin. 

Tourist Multiple oli hieno kamera, jossa oli korkealaatuinen 60 senttiin tarkentuva Zeissin Tessar -objektiivi, perspektiivikorjattava objektiivi-lauta ja 750 puolikinokoon negatiiviin riittävä filmimakasiini. 

Tourist Multiplea markkinoitiin tehokkaasti matkailijoille, mutta ensim-mäinen maailmansota syttyi heinäkuussa 1914 ja turismi romahti. Kameraa tehtiin tuhatkunta kappaletta, ja tuotanto tyrehtyi kysynnän puutteeseen. 

Mikä oli sitten ensimmäinen kinofilmikamera? Leica on oikea vastaus, mutta muutamalla varauksella. Leican prototyypit vuodelta 1913 tai nollasarjalaiset vuodelta 1923 eivät suinkaan olleet lajinsa ensim-mäisiä, mutta nollasarjalaisia seuranneet mallit IA ja IB kylläkin kaupallisia menestyksiä. 

Mikä oli ensimmäinen kinofilmikamera? Tanskalainen Jens Poul Andersen valmisti 1905 mitä todennäköisimmin ensimmäisen kinofilmiä käyttävän still-kameran, mutta se ei koskaan päätynyt tuotantoon vaan jäi 1–4 kappaleen prototyyppikokeiluksi.

Jonkinlainen menestys oli Henry Herbertin ja Charles Huesgenin Tourist Multiple vuodelta 1913. New Yorkissa toiminut Herbert & Huesgen, joka tunnettiin myös nimellä New Ideas eli Uudet Ideat, toi ensisijaisesti kinofilmiä käyttäviä elokuvakameroita USA:han, ja se sai miettimään kinofilmin käyttöä yksittäisotoksiin. 

Tourist Multiple oli hieno kamera, jossa oli korkealaatuinen 60 senttiin tarkentuva Zeissin Tessar -objektiivi, perspektiivikorjattava objektiivi-lauta ja 750 puolikinokoon negatiiviin riittävä filmimakasiini. 

Tourist Multiplea markkinoitiin tehokkaasti matkailijoille, mutta ensim-mäinen maailmansota syttyi heinäkuussa 1914 ja turismi romahti. Kameraa tehtiin tuhatkunta kappaletta, ja tuotanto tyrehtyi kysynnän puutteeseen. 

Tourist Multiple, ehkä ensimmäinen joltisestikin kaupallisesti menestynyt kinofilmikamera vuodelta 1913. Kuva: www.mikeeckman.com

Samana vuonna 1914 – toisten lähteiden mukaan jo vuoden 1913 puolella - esiteltiin myös ensimmäinen kinofilmiä käyttävä stereoka-mera, pariisilaisen Jules Richardin Homeos. Stereo-otokset olivat tuol-loin muotia, ja Homeos kilpaili heikolla menestyksellä suuremman negatiivikoon stereokameroita vastaan. 

Jules Richardin Homeos vuodelta 1914 oli ensimmäinen kinofilmikoon stereokamera. Kuva: www.coelncameras.com

Sitten se Leica-kysymys: Leican IA-malli esiteltiin keväällä 1925, mutta vasta 1930 merkkinoille tuotu Leica 1C oli ensimmäinen lajissaan: nimittäin ensimmäinen kinofilmikoon mittaetsinkamera, jossa oli vaihto-optiikat. Aluksi optikkojen kiinnitys oli runkokohtaista eikä standardisoitua, mutta vakiokiinnitykseen siirryttiin varsin pian. Seuraajia ja kopioijia riitti seuraavina vuosikymmeninä. 

Leica IC vuodelta 1930. Kamera oli ensimmäinen vaihto-optiikkainen kinofilmikoon kamera. Kuva: www.chiswickauctions.co.uk

Kaksioptiikkaisia TLR-peilikameroita oli paljonkin jo 1800-luvun loppu-puolella, mutta vasta vuonna 1929 Paul Franke ja Reinhold Heidecke esittelivät 120-rullafilmiä käyttävän 6 x 6 sentin negatiivikoon kaksisil-mäisen peilikameran, Rolleiflexin, josta tuli suosittu aina 1960-luvulle asti. Seuraajia ja kopioijia riitti Rolleiflexilläkin. 

Rolleiflex Original vuodelta 1929. Kamera oli ensimmäinen 120-rullafilmikoon ja 6 x 6 sentin negatiivikoon kaksioptiikkainen TLR. Kuva: www.leicashop.com

Koska optiikat olivat parhaimmillaan tarkkoja, haluttiin myös negatii-vikokoa pienentää kinofilmiä kapeammaksi. Vuonna 1932 berliiniläinen Fotofex-Kaftanski toi markkinoille ensimmäisen 16 millin elokuvafilmiä käyttävän still-kameran, Mini-Fexin. Negatiivikoko oli 13 x 18 milliä ja vaikka suljin oli erinomainen Compur 1-1/300 sekunnin valotusajoilla ja optiikka hyvälaatuinen, ei kuvanlaatu ollut vielä riittävä ja menestys jäi vähäiseksi sekä tuotanto lyhytaikaiseksi. 

Mini-Fex vuodelta 1932 oli ensimmäinen 16 millin elokuvafilmiä käyttänyt still-kamera. Kuva: www.foto-fina-shop.de

Kinofilmisaralla sen sijaan kuhisi. Leican mittaetsinideaa kopioitiin, ja vuonna 1936 dresdeniläinen Ihagee Kamerawerk esitteli Kine Exakta I:n, kinofilmikoon yksisilmäisen peilikameran, jossa oli vaihdettavat optiikat. Exakta sinnitteli eri versioina aina 1960-luvun alkuun saakka ja konseptista – vaihdettavaoptiikkainen 135-koon SLR – tuli kaikkien aikojen merkittävin. 

Kine Exakta I vuodelta 1936 oli ensimmäinen kinofilmikoon yksisilmäinen peilikamera, jossa oli vaihdettavat optiikat. Kuva: www.coelncameras.com

Yrityksiä pienempään negatiivikokoon riitti. Vuonna 1937 markkinoille tuli latvialaisen VEF-tehtaan (Valsts elektrotehniskā fabrika) miniatyyri-kamera, 8 x 11 millin negatiivikoon Minox. Suunnittelija oli saksalainen, Latvian Riikassa syntynyt Walter Zapp (1905–2003). Kahdeksanmillistä kaitaelokuvafilmiä käyttävästä Minoxista tuli varsinainen kulttikamera aina 2000-luvun alkuun asti, ei vähiten sen maineesta vakoilukamera-na. 

Latvialainen Minox vuodelta 1937 oli ensimmäinen 8 millin elokuvafilmiä käyttänyt still-kamera. Kuva: www.cryptomuseum.com

Seleenivalotusmittari oli keksitty 1930-luvun alussa, ja pian sitä alettiin ympätä myös kamerarunkoihin. Ensimmäisen automaattisesti valot-tavan kameran esitteli 1938 Kodak: malli oli Super Kodak Six-20. 

Valotusta ohjattiin mekaanisesti seleenivalomittarista aukkosäätimeen. Laukaisimen painaminen lukitsi ensin mittarin neulan ja siirsi aukkoa ohjaavaa vipua ennen kuin laukaisi sulkimen. Suljinnopeus oli kuitenkin määriteltävä ensin itse. Tyylikkään ja aikakauden mukaisen rungon oli suunnitellut Joseph Mihalyi ja detaljit viimeisteli tunnettu teollinen muotoilija Walter Dorwin Teague. 

Super Six-20 ei menestynyt, koska se maksoi nykyrahassa nelisentu-hatta dollaria - enemmän kuin Leican paras malli - ja koska se oli äärimmäisen epäluotettava. Kodakin työntekijät antoivat sille lempini-men "bumerangi" jatkuvien palautusten vuoksi. Super Six-20 poistui markkinoilta 1944 ja kokonaistuotantomäärä jäi reiluun 700 kappalee-seen. 

Super Kodak Six-20 vuodelta 1938 oli ensimmäinen kamera, jossa oli automaattinen valotus. Kuva: www.flickr.com

Sen sijaan ruotsalaisen Victor Hassebladin Hasselblad 1600F sai melkoisen myötätuulen heti ensiesittelyssä 1948. Hasselblad oli 120-filmikoon 6 x 6 sentin negatiivikoon yksisilmäinen peilikamera, jossa oli vaihdettavat filmiperät. Siitä tuli ammattikuvaajien vakioväline jo 1950-luvulla, ja menestys jatkui filmikauden lopuille sekä jatkuu edelleen digitaalisessa maailmassa. 

Hasselblad 1600F vuodelta 1948 oli ensimmäinen 120-rullafilmikoon yksioptiikkainen peilikamera, jossa oli vaihdettavat filmiperät. Kuva: www.copy-cats.work

Pari lajinsa ensimmäistä kannattanee vielä mainita, vaikka niistä tulikin kaupallisia fiaskoja. 

Radion ja kameran kombinaatio saattoi olla ideana hyvä, mutta ranta-kuvaajienkaan suosikkia yhdistelmästä ei tullut. Ensimmäinen edes kohtalaisen myynyt kameraradio oli bostonilaisen Automatic Radio Mfg. Co:n Tom Thumb vuodelta 1948. Nimellä Tom Thumb paristoradioita oli tehty jo 1920-luvulta alkaen, mutta kameran ja radion yhdistelmää kokeiltiin vuosina 1948–1957. Seuraajia Tom Thumb sai muutaman, tunnetuimpana ehkä Kowan Ramera vuodelta 1959. Vasta nykyajan älypuhelimessa radio ja kamera ovat yhdistyneet, osin jopa kelvollises-ti. 

Merkillisin lajinsa ensimmäinen – ja myös viimeinen – oli japanilaisen Kowa-tehtaan kaasukamera Graflex Graphic 35 Jet vuodelta 1961. Vieterit olivat ensimmäinen nopean filminsiirron apuväline ja sähkö seuraava. Kaasumoottori oli omituinen ajatus tuossa jousi- ja sähkö-moottoreiden taiteaikana: suljin viritettiin ja filmi siirrettiin hiilidioksi-dipatruunasta saatavalla kaasulla, ja patruuna asetettiin kameran poh-jaan. Ruutunopeus oli neljä kuvaa sekunnissa, mikä oli sinänsä varsin hyvä saavutus. Ongelmaksi muodostui rakenteiden kaasutiiviys, ja tuo-tanto loppui jo seuraavana vuonna 1962. Koko idea haudattiin hiljaisuu-dessa, monien muiden lajinsa ensimmäisten tavoin. 

Hannu Sinisalo

Tom Thumb vuodelta 1948 oli ensimmäinen kameran ja radion yhdistelmä, ja myös kuvassa oleva Ramera sen seuraaja vuodelta 1959. Kuva: www.artfoxlive.com
Graflex Graphic 35 Jet oli maailman ensimmäinen ja viimeinen kaasukamera. Sitä valmistettiin 1961–1962. Kuva: www.graflexcamera.tumblr.com
Graflex Graphic 35 Jet -kaasukameran hiilidioksidisäiliöitä saattaa vielä löytää, mutta toimiva kamera on hankalampi hankkia. Kuva: www.graflexcamera.tumblr.com

Toukokuun kamera 2022

Ripaus eksotiikkaa

Kameranvalmistus on ollut jo 1900-luvun alusta viiden kauppa: valtaosa välineistä on tuotettu Iso-Britanniassa, Japanissa, Ranskassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Maat ovat tässä aakkosjärjestyksessä. 

Kyse ei ole välttämättä kameroiden yksikkömääristä, sillä esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Venäjällä Zorkeja, Zenitejä sekä Fedejä suollettiin hihnalta kutakin mallia jopa miljoonittain. 

Laskelmassa on otettu huomioon kameranvalmistajien lukumäärä kussakin maassa, ei erillisten mallien tai tuotettujen yksilöiden määrä. Mutta tehtaiden lukumäärätkin ovat sinänsä vakuuttavia. 

Mukaan ei ole laskettu digimaailmaa, vaan ainoastaan filmi-, levy-, ferrotyyppi- ja dagerrotyyppiaikakaudet:

Yhdysvallat: 469 valmistajaa

Saksa: 425 valmistajaa

Japani: 349 valmistajaa

Ranska: 286 valmistajaa

Iso-Britannia: 227 valmistajaa

Lista lienee tuttu ja odotettu, mutta entä sitten toinen ääripää: eksoottiset ja harvinaiset kameramaat? Toki Suomikin kuuluu näihin Sarvis-kameroineen, mutta muitakin ja vielä yllättävämpiä maita löytyy.

Euroopassa pieniä kameratuotantomaita ovat muun muassa Unkari, Puola, Slovakia ja Espanja. Pohjoismaista kaikki tuntenevat ruotsalaiset Hasselbladit, mutta Tanskaa harvemmin mainitaan kameramaana, vaikka se on yhdellä saralla hyvinkin kuuluisa. 

Tanskalainen Jens Peter Hansen (1876–1971) oli keksijä ja yrittäjä. Vuonna 1913 hän suunnitteli ensimmäisen Norka-studiokameransa, joka sai hyvän vastaanoton Tanskassa. 

Norkan valmistaja oli Kööpenhaminaan perustettu Nordisk Kamera-fabrik eli Pohjoismainen kameratehdas. Hansen kehitteli Norkasta studioihin soveltuvan kuvasarjakameran, jolla kykeni ottamaan vähintään kuusi henkilökuvaa yhdelle isokokoiselle negatiivilevylle säätämällä kameran kohdistusta vaaka- ja pystytasossa synkronoiduilla vipukoneistoilla. Näitä kuvasarjoja kutsuttiin nimellä polyfoto eli moni-kuva ja siten Norkaa myös monikuvakameraksi. 

Vuonna 1933 Norkalle myönnettiin maailmanlaajuinen monikuva-kamerapatentti. Nordisk Kamerafabrikista tuli merkittävä valmistaja vuonna 1934, mutta toinen maailmansota ja saksalaismiehitys sulki tehtaan vuosiksi 1940–1944. 

Norkan ongelmina olivat sen koko ja paino. Jalustan kanssa Norka painoi yli sata kiloa, ja itse kamerarunkokin oli 1940-luvun lopusta valurautaa. Sain itselleni yhden Norkan Olavi Porrilta Kokkolasta 1990-luvun lopulla, koska hänellä niitä oli kaksi. Pienen auton pohja oli mennä mutkalle, kun ajoin Kokkolasta Tampereelle. 

Norkan kuvasarjaidea ei innostanut enää 1950-luvulla, ja tuotanto-määrät alkoivat laskea tyrehtyen lopuksi kysynnän puutteeseen.

Nordisk Kamerafabrikin Norka-studiokamera jalustoineen vuodelta 1933. Kuva: www.collectiblend.com

Todennäköisesti pienin itsenäinen maa, missä kameroita on valmis-tettu, on Monaco. Tässä ruhtinaskunnassa tehtiin laadukkaan Mecaflexin runkoja S.E.R.O.A -nimisessä tehtaassa vuodesta 1958 vuoteen 1965. 

Mecaflex oli kinofilmikoon yksisilmäinen peilikamera, jonka oli kehitel-lyt Robotinkin suunnitellut saksalainen Heinz Kilfitt. Vuosina 1951–1957 rungot tehtiin Saksassa, mutta kameraan soveltuvat Kilfittin vaihto-optiikat Liechtensteinin Vaduzissa. 

Kamera oli muotoilultaan omintakeinen, sillä sen päällä oli taitettava kansi, joka sekä avasi etsimen että paljasti kannessa olevat säätimet. Toinen oudohko ominaisuus oli 24 x 24 millimetrin negatiiviformaatti 135-filmille.

Monacolainen Mecaflexin yksisilmäinen peilikamera vuodelta 1958. Kuva: www.collection-appareils.fr

Kreikkalaiset ovat ylpeitä omasta kameratuotannostaan, vaikka se ei laajaa olekaan: Picca oli ensimmäinen ja Sabina viimeinen. Kummatkin olivat 1950-luvun sangen yksinkertaisia rullafilmikameroita.

Ateenalainen herrasmies Dimitri Picopoulos suunnitteli Piccan vuonna 1953, ja tuotantoon se päätyi vuonna 1954. Kameran osat olivat koko-naan kreikkalaisvalmisteisia lukuun ottamatta objektiiveja, jotka tuo-tettiin Saksasta. Picca oli kuitenkin vanhanaikainen jo syntyessään, sillä muovi oli syrjäyttämässä metallin kansankameroiden rungoissa. 

Piccoja tehtiin vain noin 400. Nykyään tunnetaan ainoastaan muutama Picca, ja ne ovat kysyttyjä sekä harvinaisia keräilykohteita. 

Sabina oli sekin 1950-luvun kreikkalainen kansankamera, ja säätöjä siinä ei ollut laisinkaan sulkimen laukaisinta sekä filminsiirtorullaa lukuun ottamatta. Perinpohjaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta Sabinakin on kysytty kohde. 

Sabinasta ei ole oikeastaan mitään lisätietoja, mutta tapaus osoittaa, että uusiakin kameravalmistajia putkahtelee historian hämäristä esiin edelleen.

Kreikkalainen Picca-rullafilmikamera vuodelta 1954. Kuva: www.forum.macrumors.com
Kreikkalainen äärimmilleen yksinkertaistettu kansankamera Sabina 1950-luvun alkupuolelta. Kuva: www.etsy.com

Entä Euroopan ulkopuolella? Afrikassakin on tehty kameroita, tosin vain ranskalaisella lisenssillä ja Ranskan hallitsemassa Marokossa. 

MFAP (Manufacture Française d'Appareils Photographiques) oli Pontiac-kameroistaan tunnettu kameranvalmistaja, joka aloitti Ranskassa 1938, mutta siirsi koko tuotantonsa 1951 Ranskan hallit-semaan Marokkoon. Pontiaceja tehtiin Marokossa vain muutama vuosi, viimeiset 1954. 

Marokon Pontiacit ovat hyvin harvinaisia, mutta neula voi löytyä heinä-suovastakin: ”Made in French Morocco” -stanssauksella varustettu Pontiac Baby Lynx oli muutama vuosi sitten myytävänä Kuopiossa kirpputorilla.

Ranskan hallitsemassa Marokossa tehty Pontiac Super Lynx 1950-luvun alkupuolelta Kuva: www.fr.clasf.com
Marokkolaisen Pontiac Baby Lynxin valmistusmaastanssaus, 1950-luvun alkupuoli. Kuva: www.kamerastore.com

Etelä-Amerikan merkittävin kameramaa oli syystä tai toisesta Argentiina. Valmistajia oli vuosina 1910–1976 yhteensä yksitoista ja malleja 34. Eniten argentiinalaisia kuvausvälineitä tuotettiin 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa, ja mallit olivat yksinkertaisia kansankameroita. 

Hyviä esimerkkejä ovat E.F.I.C.A:n Suprema eli sekä Bislent: 

Efican Suprema vuodelta 1951 oli 120-rullafilmin perusmittaetsin-kamera, mutta sen negatiivikoot olivat poikkeuksellisesti joko 4,5 x 5,5 tai 5,5 x 8 senttiä. Kansi oli joko kromattu tai mustaksi mattapinnoi-tettu. 

Argentiinalaisen EFICA Supreman mainos vuodelta 1951.

Samaa 1950-luvun alkupuolta edusti myös Ghilotti & Figueroan 120-filmiä käyttänyt bakeliittinen rullafilmikamera Bislent, mutta se otti poikkeuksellisesti päällekkäin kaksi 25 x 36 millin negatiiviruutua. Päällekkäisissä optiikoissa oli erilliset sulkimet sekä laukaisimet. 

Argentiinassa oli lukuisia kameramalleja, mutta ne jäivät usein vain paikallisesti myydyiksi. Siitä syystä yksikään niistä ei yltänyt merkittävään tuotantoon: argentiinalaiset kamerat ovat harvinaisia jopa Argentiinassa. 

Argentiinalainen kaksioptiikkainen vaan ei TLR-kamera Bislent 1950-luvun alkupuolelta. Kuva: https://sites.google.com/site/mercatorcameras2/camarasdelaseundaepoca

Eksoottisten kameramaiden hännänhuippu olkoon Australia, jossa käytettiin enimmin brittituotantoa, mutta josta löytyy 1890-luvulta 1950-luvulle seitsemän kameravalmistajaa. 

Tunnetuin on Hanimex yli sadalla mallillaan, mutta Hanimexit eivät olleet australialaisvalmisteisia, vaan Saksasta sekä Japanista ja Kiinasta 1950-luvun alusta vuoteen 2004 tuotettuja.

Varsinaiset australialaiset kamerat eivät olleet mitenkään omintakeisia, mutta 1949–1953 valmistettu Dalca on näppärästi etulevyssä ohjeis-tettu 6 x 6 sentin negatiivikoon rullafilmikamera. 

Maakohtainen kameroiden keräily olisi mahdollista juuri tällaisten pienten ja eksoottistenkin maiden kohdalla. Kukaan tuskin ajattelee keräävänsä kattavaa Saksa-kameroiden kokoelmaa, mutta esimerkiksi Tanskan kohdalla se olisi mahdollista. 

Hannu Sinisalo

Australialainen Dalka Candid myyntikoteloinen 1950-luvun alkupuolelta. Kuva: www.flickr.com

Huhtikuun kamera 2022

Prototyyppejä, nollasarjalaisia, dummyjä ja cut-away -kameroita

Kameran matka piirustuspöydältä suoraan sarjatuotantoon ei ole aivan yksinkertainen – ainakin mitä laadukkaampi kuvausväline on kyseessä, sitä enemmän vaiheita suunnittelussa sekä markkinoinnissa on.

Hyvä esimerkki on Leica. Vuosina 1912–1913 Oskar Barnack teki kaksi tai kolme prototyyppikameraa, joissa hän kokeili uutta vaakasuoraa kinofilmiä käyttävää kevyttä kameramallia, jotka tunnetaan nykyään mallinimellä Ur-Leica eli alku-Leica.

Nämä prototyypit eivät sellaisenaan päätyneet tuotantoon, mutta perusominaisuuksia Barnack saattoi kokeilla käteen sopivina. Näitä prototyyppejä on tiettävästi säilynyt vain yksi, ja se edelleen valmistajan eli Ernst Leitz Museumin hallussa.

Leican prototyyppikamera eli Ur-Leica vuodelta 1912 tai 1913. Kyseessä on ainoa säilynyt prototyyppi, ja se on valmistajan eli Ernst Leitz Museumin hallussa. Kuva: www.leicarumors.com

Prototyyppikameroihin tyytyväisenä Barnack otti seuraavan askeleen: vuonna 1923 tehtiin käsityönä niin sanottu nollasarja – joko 25 tai 31 kappaletta, määrästä lähteet eivät ole yksimielisiä.

Nollasarjalaiset annettiin ulkopuolisille kuvaajille testikäyttöön, ja varsi-nainen sarjatuotantomalli Leica I esiteltiin vuonna 1925 Leipzigin kevätmessuilla.

Prototyyppejä pidetään kalleimpina jokaisen valmistajan eri malleista, mutta niitä on harvoin markkinoilla.

Nollasarjalaiset testikamerat ovat myös äärimmäisen haluttuja, ja maa-liskuussa 2018 Westlichtin huutokaupassa syntyi kaikkien aikojen hin-taennätys yksittäisestä kamerasta, kun tuntemattomaksi jäänyt huutaja tarjosi mint-kuntoisesta Leican nollasarjalaisesta kaksi miljoonaa euroa. Leican nollasarjalaisia tunnetaan 12 kappaletta, joista kolme on päätynyt julkiseen myyntiin.

Leican nollasarjalainen myytiin Westlichtin huutokaupassa kameramaailman ennätyshintaan kaksi miljoonaa euroa maaliskuussa 2018. Kuva © Hannu Sinisalo.
Rolleiflex SL26-mallin nollasarjalainen testikamera, yksi kolmestakymmenestä vuodelta 1968. www.leitz-auction.com (huutokauppa numero 33).
Heinrich Müllerin hieno puolikinokoon prototyyppi vuodelta 1904. Tuotantoon se ei koskaan tullut. Kuva www.leitz-auction.com (huutokauppa numero 21).
Hasselbladin nollasarjalainen laajakulmakamera SWA, joka tehtiin vuoden 1954 Photokina-messuille. Kuva www.leitz-auction.com ( huutokauppa numero 37).
Kaikki prototyypit eivät selviä sarjatuotantoon: Leican puolikinokoon prototyyppi vuodelta 1948 Westlichtin huutokaupassa maaliskuussa 2018. Kuva © Hannu Sinisalo.

Ensimmäisen varsinaisen tuotantosarjan varhaisimmat eli pienimmät sarjanumerot ovat myös kysyttyjä, koska alussa yleensä valmistus on vähäistä. Leican ensimmäisessä sarjanipussa syntyi 174 kameraa, seuraavassa tuhat.

Prototyypit ja nollasarjalaiset edeltävät varsinaista tuotantoa, mutta valmistuksen päästessä vauhtiin tarvitaan myös markkinointikappa-leita.

Näitä on kahta tyyppiä: dummyjä, jotka tarkoittavat mekaanisesti toimi-mattomia mutta ulkoisesti useimmiten virheettömiä mallikappaleita, sekä cut-away -malleja, joissa rungosta osa on korvattu läpinäkyvällä lasilla tai muulla materiaalilla. Cuta-wayn alalaji on cut-away half, jossa koko kamera on halkaistu, usein optiikkoineen. 

Dummy-malleja Leicalla on ainakin 25 erilaista alkaen vuoden 1933 Leica III F:stä ja cut-away -malleja ainakin 26 erilaista alkaen vuoden 1930 Leica I:sta.

Dummyt ja cut-awayt tehtiin demonstraatiomalleiksi, jotka toimitettiin yleensä jälleenmyyjille. Nämä käyttivät cut-away -malleja havainnol-listaakseen mahdollisille ostajille, mitä tekniikkaa kameran sisällä oli, ja dummyjä käytettiin enimmin näyteikkunaesittelyssä. 

Cut-awayt ovat kysyttyjä ja normaaliversioita huomattavasti kalliimpia, mutta dummyt eivät ole yleensä järin hinnakkaita alkuperäismalliin verrattuina. 

Muutkin laatuvalmistajat kulkivat saman reitin prototyypeistä nollasar-jalaisten kautta esittelydummyihin ja cut-away -malleihin. 

Franke & Heideckella eli Rolleilla dummy-malleja tunnetaan yksitoista sekä cut-away -malleja ainakin viisi – neljässä on korvattu filminsiirto-kylki läpinäkyvällä lasilla, yhdessä koko kamera on halkaistu (Rolleiflex 2.8 cut-away half vuodelta 1960).

Hasselbladilta ei tunneta dummyja 30 millin Distagon-laajakulma-dummyä lukuun ottamatta, ja vain kolme cut-away -mallia: yksi 500 C vuosilta 1957–1970, yksi 501 C vuodelta 1958 ja yksi 500 EL/M vuosilta 1971–1984. 

Kaikki prototyypit tai edes nollasarjalaiset eivät päädy sarjatuotantoon, ja niitä on tuntematon määrä valmistajien varastoissa tai jäljiltä jossain. 

Dummyjä ja cut-away -malleja on Leican, Rollein ja Hasselbladin lisäksi muillakin tehtailla jonkin verran, mutta niitä kohtaan ei ole erityistä keräilyhalukkuutta ehkä Nikonia ja Canonia lukuun ottamatta.

Alpa 6 dummynä (1956–1959), jossa on myös dummy ja nimirenkaaton Xenon-optiikka. Kuva www.collection-appareils.fr
Rolleiflexin cut-away -malli 1950-luvulta. www.leitz-auction.com (huutokauppa numero 37).
Rolleiflexin cut-away half -malli vuodelta 1960. Kuva www.collectiblend.com

Sen sijaan esimerkiksi Voigtländerin, Zeissin, Goerzin, Kodakin tai Agfan markkinointimateriaalit ovat tulleet hyvinkin kysytyiksi viime vuosina. Näitä ovat muun muassa jättikokoiset messukamerat, esittelytelineet ja yleensä kaikki alkuperäiset mainosmateriaalit, joita on käytetty mes-suilla tai jaettu maahantuojille sekä jälleenmyyjille. 

Keräilijän näkökulmasta prototyyppit ja nollasarjalaiset ovat taloudel-lisesti liki mahdottomia ja cut-away -mallitkin hinnakkaita, mutta dum-myjä näkee kohtuuhintaan silloin tällöin - toki ne ovat kuvauskelvot-tomia. 

Hannu Sinisalo

Kodakin messu- ja markkinointimateriaalia vuodelta 1952. Pahvikyltti on noin 40 x 50 sentin kokoinen, ja sen vierellä ovat kamerat Duaflex II sekä Brownie Hawk-Eye. Paketti myytiin huutokaupassa 400 euron hintaan. Kuva www.leitz-auction.com (huutokauppa numero 24).
Jättiläiskokoinen Rolleiflex Babyn (4 x 4 sentin negatiivikoko 127-filmille) messukappale vuodelta 1931. Mallin vierellä on normaalimittainen Rolleiflex Baby. Kuva www.leitz-auction.com (huutokauppa numero 29).

Maaliskuun kamera 2022

Kultapölyä

Kultaa, platinaa, titaania ja liskonnahkaa. Ne eivät paranna kuvan tai kameran laatua, mutta kova yritys monilla valmistajilla on ollut kur-kottaa luksuksella ostajien lompakoihin.

Mitään nousukkaiden touhua rajattujen valmistusmäärien luksuska-meroiden tekeminen ei ole, kyllä siinä ovat kunnostautuneet kaikki pyhän kolminaisuuden jäsenet: Hasselblad, Leica ja Rollei, aakkos-järjestyksessä.

Näistä omavaltaisesti määrittelemistäni huippumerkeistä Leica aloitti jo vuonna 1930. Äärimmäisen rajatuille markkinoille tuli malli II D, jossa oli tehtaan tekemä kultaus metallipinnoissa sekä ruskea liskonnahka-päällyste. Näitä tehtiin neljä kappaletta. Eräiden lähteiden ( www.leitz-auction.com ) mukaan vuosien 1929 ja 1933 välillä Leica toimitti yhteensä noin kullattua luksus-Leicaa eri I- ja II-malleista.

Mitään ihmeempiä rahasampoja nämä eivät aluksi olleet. Tuolloin luksus-Leica maksoi noin tuplasti tavalliseen verrattuna, mutta järjettömän haluttuina ja rajattuina keräilykohteina niistä on maksettu viime vuosina todella paljon: esimerkiksi vuoden 2018 maaliskuussa Leitz-auctionissa eli silloisessa Westlicht-auctionissa Wienissä 156 000 euroa.

Leicoista on 1930-luvun jälkeen tullut luksusmalleja suhteellisen mal-tillisesti, mutta kullan kimalluksen ohelle on syntynyt uusi luokka: yksityiselle tilaajalle modifioidut rajatut erät. Hyvä esimerkki on vuoden 1994 Brunein sulttaanin omalla logollaan 50-vuotisjuhliensa kunniaksi tilaamat 125 kappaletta kullattua M6-mallia. Kymppitonneissa nämä-kin liikkuvat tänä päivänä.

Vuoden 1930 Leica II Luxus Westlichtin huutokaupassa Wienissä maaliskuussa 2018. Kuva © Hannu Sinisalo.

Hasselblad ja Rollei lähtivät mukaan luksusmallien tehtailuun 1970- ja 1980-luvulla. Hasselblad on pysytellyt suhteellisen vähäisissä modifi-kaatioissa, tunnetuin lienee 503 CW -mallin tehtaan 50-vuotisjuhlan kunniaksi 1991 tekemä Golden Blue. Näitä tehtiin 700. 

Rollei aloitti Rolleiflex 2.8 F Aurumin 1500 kappaleen sarjalla vuonna 1983 ja jatkoi seuraavana vuonna 500 kappaleen 2.8 F Platinumilla. Sen jälkeen eri 2.8 F, GX ja FX- erityismalleja on tullut paljon. 

Varsinainen tehtailu on kohdistunut Rollei 35 -perusmalliin kymmenin Gold ja Royal-variaatioin, joista ensimmäinen tuli kaupan jo vuonna 1970. 

Jos kolmen kärjen rinnalle otetaan vielä Pignonsin Alpa, ei sekään ole välttynyt loistokkuuden hohdolta. Tosin ei kullan kimalluksella, vaan värinahkoilla, kuten Alpa Reflex IID mallin sinisellä versiolla vuosilta 1944–1945. Vuosilta 1947–1951 siitä löytyvät myös punainen ja ruskea versio. 

Rollei 35 Classic vuodelta 1995. Näiden versioiden kunto on yleensä mint, ja mukana seuraavat myyntilaatikko sekä tehtaan todistus. Tässä tapauksessa todistetaan, että sarjanumero puuttuu, koska kyseessä on yhden kappaleen kulta-musta–yhdistelmän uniikki tilaus, jota ei oltu aikanaan lunastettu.
Rollei 35 Gold kelpasi myös kuningatar Elisabeth II:lle. Kuva on otettu vuonna 1970 tai 1971. Kuva https://honey.nine.com.au/royals
Vuosina 1944–1945 valmistettu Alpa Reflex B Luxus -yksilö Westlichtin huutokaupassa Wienissä maaliskuussa 2018. 1944-45. Kuva © Hannu Sinisalo.

Luksusmalleja tehtiin jo aiemminkin, erityisesti 1920- ja 1930-luvulla vähemmänkin tunnettujen valmistajien kameroihin. Jotkut kuvaajat halusivat erottua joukosta, kun kameroista alkoi tulla jokamiehen ja -naisen välineitä – ainakin Britanniassa, Saksassa, Ranskassa ja USA:ssa. 

Varhaisia esimerkkejä ovat muun muassa Voigtländerin Bergheil Deluxe vuosilta 1923–1927 ja C. P. Goerzin Vest Pocket Tenax Luxus vuoden 1923 tienoilta. Kummassakin käytettiin metalliosien kultausta tai kultausjäljitelmää sekä värillisiä palkeita ja nahkapäällysteitä. Fothin Derby-mallissa (1931–1936) sen sijaan luotettiin erikoisnahkoihin. 

Voigtländerin Bergheil Deluxe, jota tehtiin vuosina 1923–27. Kuva www.coelncameras.com
C. P. Goerzin Vest Pocket Tenax Luxus vuoden 1923 tienoilta. Kuva www.picclick.fr
Fothin Derbyssä (1931–36) luotettiin kultausten asemesta nahkapäällysteeseen. Kuva www.ebay.com

Luksusmalleja haluttiin myös niin sanottuihin kansankameroihin, jotka kilpailivat laadun asemesta hinnalla. Näitä ilmaantui markkinoille 1950-luvulla, eivätkä ne kustantaneet ostajalle mitenkään huimaavasti. 

Yksi yrittäjä oli Hamaphotin vuoden 1956 KG P56L eli Luxus Export Model, jossa bakeliittirungon kaikki metalliosat olivat kultauksen näköisellä metallivärillä päällystetyt. Kamera on sinänsä aika tyylikäs! Bilora puolestaan teki Boy Luxus -mallia vuosina 1950–55 samalla periaatteella.

Kansankamera Hamaphotin KG P56L eli Luxus Export Model vuodelta 1956. Kuva www.facebook.com (Vintage Camera Collectors -ryhmä)
Biloran edullinen erikoismalli Boy Luxus (1950–55). Kuva www.thephotoforum.com

Kokonaan toinen idea oli italialaisen Fototecnican kullatulla Herman Olympic -mallilla, jota tehtiin 10 kappaletta Rooman olympialaisiin jo hyvissä ajoin vuonna 1955. Nuo kymmenen kameraa annettiin olympialaisissa lahjoina VIP-vieraille.

Italialaisen Fototecnican Herman Olympicia tehtiin kymmenen kappaletta vuoden 1960 Rooman olympialaisten VIP-vieraiden lahjamalliksi 1955. Kuva www.liveauctioneers.com

Kansankameroiden lisäksi luksusmalleja on eksynyt myös työjuhtina pidettyihin kameroihin. Siitä esimerkki on Mamiya RB 67:n Professional S Lizard Edition vuodelta 1982. Sitä tehtiin suurin toivein rajattu 300 kappaleen määrä, mutta malli ei oikeastaan kiinnostanut ketään, ja sen hinta on edelleen huutokaupoissa ollut mint-kuntoisenakin reilusti alle kahden tuhannen euron.

Luksusmalleista ei ole itse kuvauksessa mitään hyötyä, mutta toki niitä voi lähestyä estetiikan ja ulkoasun kannalta. Näiden ns. kultapölymal-lien hankinta vaatii kuitenkin syviä taskuja, kansankameroiden erityis-versioita lukuun ottamatta.

Halpisluksuksessa olisi ehkä yksi tolkullinen ja ilman öljymiljoonia mahdollinen keräilykohderajaus?

Hannu Sinisalo

Työjuhtana tunnetun Mamiyan RB67:n Professional S Lizard Edition vuodelta 1982 ei saavuttanut kummempaa suosiota. Kuva www.catawiki.com

Helmikuun kamera 2022

Raskasta metallia

Metallista kamerarunkoa peittää yleensä mustapintainen nahkaver-hoilu, joskus muovi. 1800-luvulla ja 1900-luvun alkukymmeninäkin rungot saattoivat olla myös puupintaa tai halvoissa kansanmalleissa värjättyä kartonkia. 

Rungon verhoilulla on haettu tyylikyyttä ja estetiikkaa, mutta onhan verhoiltu pinta miellyttävämpi käsitellä kuin metalli vaikkapa Suomen talvessa. Poikkeuksia tosin löytyy, ja olen yrittänyt listata näitä raskaan metallisarjan edustajia sekä etsiä syitä metallipintaisuuteen.

Varhaisimpia esimerkkejä ovat cannon- eli kanuunatyypin kamerat. Näistä ensimmäinen oli Peter Voigtländerin suunnittelema daguerrotyyppikamera vuodelta 1841. Sitä tehtiin 600 kappaletta, ja ainoastaan kymmenkunnan arvelleen säilyneen nykypäiviin.

Tämän vuoksi Voigtländer 1841 on äärettömän harvinainen ja hintava. Jos sellaisen löytää, ei kannata vielä hihkua riemusta: Voigtländer aloitti 1939 daguerrotyyppikanuunan uustuotannon ja jatkoi sitä vuoteen 1978. Uustuotantokin jäi vähäiseksi, ja sen yksilöt ovat kelvanneet myös Leiz-auctioniin, kamerahuutokaupoista valikoivimpaan. Toki myös väärenteitä löytyy.

Voigtländer ei ollut ainoa cannon-tyypin daguerrotyyppikamera, ja myös joitakin ferrotyyppikameroita tehtiin 1890-luvulta 1920-luvulle kanuunamalleina.

Pinta oli näissä useimmiten päällystämätöntä messinkiä, ferrotyyppikameroissa myös kromattu tai nikkeliä. Syy metallipintaan oli yksinkertaisesti kaareva muoto, jota oli hyvin hankala verhoilla.

Voigtländerin daguerrotyyppikamera vuodelta 1841, Wienin tekniikkamuseo. Kuva Hannu © Sinisalo.

Sama peruste kokometallisuuteen oli myös ranskalaisessa Le Photosphere -kamerassa: etuosan puolipallomainen muoto oli liki mahdoton päällystettäväksi. Napoléon Contin suunnittelema perusmalli tuli markkinoille 1889. Sitä tehtiin kolmena versiona vuoteen 1893 saakka, ja Photospherestä lanseerattiin myös 13 x 18 sentin lasilevyjä käyttänyt stereoversio.

Le Photospheren malli numero 3 vuodelta 1888. Kuva www.coelncameras.com

Tavallisemman mallinen kokometallilaite oli Dom Pliant -paljekamera, jota valmistettiin vuosina 1901-1903 Ranskassa. Alumiinirungon päällystämättömyys johtui siitä, että kameraa suositeltiin erityisesti trooppisiin olosuhteisiin.

Rakenteeltaan varsin tavallinen paljekamera Le Dom Pliant vuodelta 1901. Kuva www.liveauctioneers.com

Ontoscope Reflex oli taas varsin perusmallinen stereokamera, mutta metallipintainen. Sitä tehtiin Ranskassa 1920- ja 1930-luvulla. Samanlaisia metallisia stereokameroita oli muitakin, kuten La Belle Gamine (Ranska, 1906), Gaumont Spido (Ranska, 1920) ja Leullier Summun (Ranska, 1925).

Stereokamera Ontoscope Reflex 1920-luvun lopulta. Kuva www.coelncameras.com

Metallipintaisuus ei kuitenkaan ollut yleistä, ja vasta 1940-luvun lopulla markkinoille ilmestyi 120- sekä 127-rullafilmikoon koko-metallisia rullafilmikameroita. Syystä tai toisesta useimmat niistäkin olivat ranskalaisia, kuten Gallus Derlux (1947-1952) sekä Pontiac Lynx II (1948). Tahbes Synchro (1948) oli siinä mielessä poikkeus, että valmistusmaa oli Hollanti.

Gallus Derlux (1948-1952). Kuva www.appaphot.beenbrandsgallusgallus-derlux
Pontiac Lynx II uodelta 1948. Kuva www.collection-appareils.fr
Tahbes Synchro vuodelta 1948. Kuva www.flickr.com

Metallin käytöllä yritettiin myös häivyttää halvahkona pidettyä muovi-maisuutta. 1930-luvun lopulla bakeliittikameroita alettiin pinnoittaa metallilevyillä, jotta kameroista saataisiin vakuuttavamman oloisia.

Hyvä esimerkki on yhdysvaltalainen bakeliittirunkoinen Perfex Speed Candid (1938-1939), jonka etulevyssä oli ruuveja enemmän kuin tarpeeksi. Malli ei menestynyt markkinoilla, ja se sai tuolloin myös maailman rumimman kameran tittelin, mistä moni muukin on kyllä kilpaillut.

Perfex Speed Candid (1938-39). Kuva www.ebay.com

Samalla periaatteella on kasattu myös 1950-luvun japanilainen Richlet, joka yritti näyttää hyvinkin tekniseltä yksinkertaisuudestaan huolimatta. Saksalaisen Braunin Paxette II:een (1952-1956) on taas etulevyn päälle tehty neljä sinänsä turhaa sivupalkkia optiikkakompleksin tueksi.

Richlet 1950-luvulta. Kuva www.camera-wiki.org
Braun Paxette II vuodelta1953. Kuva © Hannu Sinisalo.

Pienoisfilmikameroissa metallipinta on yleinen, koska kamerat ovat pienikokoisia. Tunnemme Minoxit, mutta sama käytännön sanelema verhoilemattomuus on tyypillistä lähes kaikille pienoskoon kameroille.

Muovikaudella, jonka voi katsoa alkanen toden teolla 1950-luvulla, metallipinnan korostamista käytettiin muovisuuden peittämiseksi, metallimateriaalin korostamiseksi tai jopa sen imitoimiseksi. 

Joskus on hankala erottaa, onko kyseessä metallipintaa muistuttava kovamuovi vai aito metalliprässäys. Kädessä ero tuntuu, ja ainakin naarmuttamalla sen saa selville, mutta idea olikin myydä kameraa mainoskuvissa.

Alkuvuosikymmenten käytännön syistä – kaaripinnat ja tropiikkiolosuhteet – siirryttiin mielikuvamarkkinointiin.

Hannu Sinisalo

Ranskalainen pienoiskamera Xyz 1930-luvun puolivälistä. Kuva www.coelncameras.com
Muovia vai metallia? Yhdysvaltalainen Ansco Memo II Automatic vuodelta 1967. Kuva www.vintagecameralab.com ja www.ivanlo.com

Tammikuun kamera 2022

Muovista muotoiltua

Muoviset kamerat ovat joidenkin keräilijöiden mielestä halpoja leluja, mutta ne voivat olla myös hyvin monimuotoisia. 

Mitä muovit ovat? Muovi kertoo jo sananakin, mistä on kysymys: Nimi viittaa muovata-verbiin, josta kielitieteilijä Lauri Hakulinen lanseerasi 1947 sanan muovi aiemmin käytetyn plastiikin tilalle – sekin perustui kreikan sanaan plastikos, muovailtava. 

Muovin lyhyt historia on varsin pitkä. Britti Aleksander Parkes esitteli 1862 parkesiinin, josta voitiin valmistaa muottiin puristamalla koriste- ja talousesineitä. Kemiallisesti se oli orgaanista selluloosanitraattia. Amerikkalainen John Hyatt keksi 1863 selluloidin, joka tuli notkeutensa, kirkkautensa ja kestävyytensä ansiosta tutuksi filmin pohjamateriaalina. Aluksi siitä tosin tehtiin biljardipalloja. 

Maidon kaseiiniproteiinista jalostettu galaliitti kehitettiin 1897, ja 1921 Suomen ensimmäinen muovitehdas Sarvis aloitti tuotannon Tampereella. Enimmillään Sarvis imaisi Suomen lehmistä päivittäin jopa 30–40 tonnia maitoa kaseiinin ja galaliitin raaka-aineeksi. 

Nämä olivat kuitenkin orgaaniseen materiaaliin perustuvia muoveja. Ensimmäinen synteettinen muovi, bakeliitti, esiteltiin 1907; se pohjautui fenoliin ja folmaldehydiin. Vasta toisen maailmansodan jälkeen öljystä tuli muovien raaka-aine ja muovista jokapäiväisten kulutustavaroiden materiaalia. 

Muoveja on moneksi: yleisimmät kestomuovit ovat halpoja ja helposti puristamalla tai valamalla työstettäviä, tekniset muovit kestävämpiä ja kalliimpia sekä erikoismuovit jopa metalleja lujempia mutta hyvin kalliita, kuten esimerkiksi luotiliiveissä käytettävä kevlar. 

Ensimmäiset muovirunkoiset kamerat olivat 1930-luvulla bakeliittia ja halpoja sekä yksinkertaisia. Varhaisinta bakeliittikameraa ei ole osoitettu, koska muovikameroiden historiaa ei ole kirjoitettu. 

Ensimmäiseksi bakeliittikameraksi on mainittu yhdysvaltalaisen muotoilija Walter Dorwin Teaguen 1934 suunnittelema Kodakin Baby Brownie, mutta tarkemmin perattaessa edeltäjiä varmasti löytyisi. Bakeliitti mahdollisti metallirunkoisten kameroiden kulmikkaasta muotokielestä irtautumisen. 

Baby Brownieta seurasi liuta bakeliittikameroita, joista yleisesti mainitaan Agfan Trolix vuodelta 1936 ja ennen kaikkea Purma Special vuodelta 1937. 

Purma-kameratehtaan olivat perustaneet Lontooseen 1935 taiteilijana tunnettu Tom Purvis ja Alfred Mayo. Purma Special on kaareva sekä päistään kapeneva, ja sen säätimet eivät ole rungosta ulkonevia – vajotettavaa optiikkaa lukuun ottamatta. Kokonaisuutta olisi ollut liki mahdoton toteuttaa metallista. Muotoilu oli mitä todennäköisimmin Raymond Loewyn käsialaa. Hän oli tunnettu ranskalais-amerikkalainen teollinen suunnittelija, jonka käsiala näkyi muun muassa Coca Cola -pulloissa ja Greyhound-busseissa. 

Purma Specialin erikoisuus on suljin, jonka kolmea eri nopeutta säädetään painovoimaisesti eli kameran kuvausasentoa muuttamalla: Vaaka-asennossa valotusaika on keskipitkä (1/150 s). Jos kamera käännetään pystyasentoon myötäpäivään, suljinnopeus on hidas (1/50 s). Kääntämällä kamera pystyasentoon vastapäivään suljinaika on nopein (1/450 s). Suljin koostuu kahdesta metallilevystä, jotka liukuvat kaarevan filmitason poikki. Kun kameraa käännetään, nopeus vaihtuu sisäänrakennetun painon asennon mukaan. Negatiiviformaatti on 127-filmille neliö. 

On väitetty, että Purma Specialin optiikka olisi ollut ensimmäinen muovista valmistettu, mutta kyllä se lasia on. Sen sijaan etsimen kirkkaat osat ovat muovia. Purma Specialia valmistettiin vuoteen 1951 saakka.

Bakeliittikamera Purma Special (1937-1951). Kuva © Hannu Sinisalo.

Halpoja ja yksinkertaisia bakeliittikameroita tulvi markkinoille 1940-luvulla ja vielä 1950-luvun alkupuolellakin. 

Suomalainen Sarviksen Fotex kuuluu näihin. Se oli tarkoitus markkinoida 1952 olympialaisiin, mutta sekä patenttikiistat että valovuotavat rakenteet estivät Fotexin menestyksen. Fotexia tehtiin ainakin kahdelle negatiivikoolle sekä ainakin kahtena runkomallina. Hienosti muotoiltu tuote, mutta liian lähellä ranskalaista Photax Blindétä. 

Suomalaisen Sarviksen bakeliittikamera Fotex (1951-1952). K. H. Renlundin museo, Leo Torpan kamerakokoelma. Kuva © Hannu Sinisalo.
Ranskalainen Photax Blindé (1938–1961), Sarviksen Fotex Akromatin esikuva. www.ebay.co.uk
Sarviksen Fotex Akromat (1951-1952), joka muistutti liiaksi rankalaista Photax Blindétä. www.kameratori.fi

Bakeliitista siirryttiin 1940- ja 1950-luvun taitteessa valettaviin synteettisiin eli termoplastisiin muoveihin. Hyvä esimerkki on vuosina 1947–1955 Yhdysvalloissa tuotettu Webster Winpro 35. Sen väitetään olevan ensimmäinen muovista ruiskuvalettu kinofilmikamera. Runkomuotit teki General Electric, joka sekin oli muovimateriaalien edelläkävijä. 

Winprot valmistettiin harmaasta tai mustasta Tenitestä, joka oli Eastman Companyn eli Kodakin 1929 lanseeraama tavaramerkki. Teniteä pidetään ensimmäisenä nykyaikaisena kestomuovina, josta tuotettiin aikanaan kameroiden ohella radioita, puhelimia, leluja ja silmälasikehyksiä. Tenite oli yllättävän kestävää: pilvenpiirtäjistä pudotettiin mainostemppuna Winpro-kameroita, ja ne säilyivät ehjinä sekä toimintakuntoisina. 

Ruiskuvaluna tehty Webster Winpro 35 (1947-1955). www.flickr.com

Winpro oli vielä varsin yksinkertaisen näköinen, mutta vähitellen muovista osattiin ottaa irti sen mahdollisuuksia. Värejä alkoi näkyä muun muassa saksalaisessa Indra Luxissa 1949 sekä 1953 brittiläisessä stereokamera Coronet ”3-D”:ssä, jota tehtiin sekä mustasta bakeliitista että monivärisestä valumuovista. 

Indra Lux (1949). www.messynessychic.com
Stereokamera Coronet ”3-D” (1953). www.jogeier.com

Reippaaseen värien käyttöön muovikamerat alkoivat taipua 1950-luvun lopulla. Mainioita esimerkkejä ovat muun muassa Lontoon Croydonissa 1956–1964 valmistettu Agiluxin Autoflash Super 44 sekä yhdysvaltalaisen Searsin Tower Snappy vuoden 1960 tienoilta.

Sears ei ollut kameravalmistaja, vaan postimyyntitavaratalo, joka myi Searsin tuotenimellä useiden tehtaiden kameroita. Tower Snappynkin alkuperäinen valmistaja oli chicagolainen Imperial. Snappyjä on useita väriversioita. 

Muovikameroiden maailma on vielä kamerakeräilyn käymätöntä korpiseutua. Mutta koska laitteet ovat halpoja ja niitä riittää, niin ainakin muovikameroista saisi totisuutta torjuvia hauskoja kokoelmia. 

Hannu Sinisalo

Agilux Autoflash Super 44 (1956–1964). www.etsy.com
Sears Tower Snappy, noin 1960. www.thirdshiftvintage.com

Joulukuun kamera 2021

Steampunkin siivellä

Olen joskus ihmetellyt, miksi jotkut kamerat ovat pelkistetyn oloisia, miksi toisissa on säätimiä paljon mutta järkevän tuntuisesti, ja miksi jotkut ovat turhanpäiväisen oloisesti monimutkaisiksi konstruoituja.

1980-luvun lopulla syntyi termi Steampunk merkitsemään vanhan teknologian käyttöä kuvitteellisessa maailmassa, jossa ei-sähköiset mekaaniset koneet ja koneistot monimutkaisine säätimineen hallitsevat käyttöesineistöä. Steampunk syntyi vastareaktiona digitaalitekniikalle, ja siinä halutaan korostaa ihmisen oman valinnan sekä välinehallinan merkitystä.

Kameroissakin on jonkin verran tällaisia Steampunk-henkisiä laitteita, joissa säätimiä tuntuu olevan enemmän kuin järkevä käyttö vaatisi tai joihin ainakin säätimet on sijoiteltu korostetun näkyvästi. 

Vannoutuneimmat Steampunk-harrastajat rakentavat itse omat laitteensa, mutta on myös Steampunk-keräilijöiden joukko. Tässä muutamia esimerkkejä Steampunk-filosofiaan osuvista kameratyypeistä.

Tyylipuhtain lajityypin edustaja on mielestäni yhdysvaltalaisen Universal Camera Corporationin Mercury, jota tehtiin kolmena eri versiona vuosina 1938–1945. Ensimmäinen vuosien 1938–1942 I-malli on vielä totutumman näköinen, mutta erilaisilla lisävarusteilla siitäkin saa melkoisen mekaniikan ihmeen. Kolmanteen malliin (Mercury II tai Mercury CX) lisättiin vuonna 1945 yläkanteen filmin takaisinkelausnuppi, ja etulautaa hallitsevat filmisiirto- sekä viritysnuppi, suljinajan säätönuppi, takaisinkelauksen vapautusnuppi ja etäisyyden säätörengas.

Mercuryjä löytyy maailmalta kyllä noin satasen hintaan, mutta itse kameraa kysytympiä ja jopa kalliimpia ovat niihin sopivat lisälaitteet, kuten pikaviritysvipu, etäisyysmittari ja valotusmittari. Näitä varten Mercuryssä on kaksi varustekenkää. Mercuryn ongelma on sen alumiinirunko, joka korrosoituu helposti.

Mercuryt tunnistaa puoliympyrän muotoisesta terävyysaluetaulukosta, joka kätkee sisäänsä pyörähtävän kiekkosulkimen. Etuosa on vielä järjellinen, mutta varsinainen yllätys on takakannessa: Syvyysterävyysaluetaulukon lisäksi siellä on filmityyppikiekko ja sitten pääkiekko säätimineen. Tässä pääkiekossa on suljinnopeuksia, aukkolukuja, etäisyyksiä, suodinkertoimia, ISO-arvoja, vuorokaudenaikoja, varjo-valoisuus -taulukoita sekä lisäasetuksia päivänvalolle, lumelle, varjolle, syvälle varjoisuudelle, maisemille, katukuvaukselle, metsäisyydelle, merinäkymille jne. Tottuneenkin kamerankäyttäjän kannattanee katsoa käyttöohjetta – jos se asiaa selventää.

Universal Mercuryn I-malli (1938–1942) kaikkine mahdollisine lisätarvikkeineen. Kuva www.flickr.com/photos/rick_oleson/3087557872
Universal Mercuryn II-mallin (1945) tausta monimutkaisine valotusarviointikiekkoineen. Kuva © Hannu Sinisalo.

Westlichtin eli nykyisen Leitz-auctionin huutokaupassa Wienissä vuonna 2018 pääsin tutustumaan sveitsiläisen Jaeger DeCoultren vuosina 1937–1941 valmistamaan Compass-kameraan. Kameran mukana oli alkuperäislaatikko, jossa olivat muun muassa ketju, pienoisjalusta sekä valmiuslaukku.

Compass on ylenpalttisen teknisen oloinen monine poikkeavan näköisine säätimineen, mutta loppujen lopuksi mitään omintakeista kiekkoa ei siitä kuitenkaan löydy. Compassit eivät ole ääriharvinaisuuksia, mutta keräilijät himoitsevat niitä. Niinpä huutokauppahinnat ovat viime vuosina olleet 2000–4000 euroa pelkästä kamerasta ja kokonaisuudesta alkuperäislaukkuineen sekä kaikkine siihen sisältyvine lisätarvikkeineen 5000–10 000 euroa.

Compass-kamera (1937–1941) alkuperäislaatikkoineen Westlichtin huutokaupassa Wienissä 10.3.2018. Kuva © Hannu Sinisalo.

Samaa kategoriaa kompakteine rakenteineen edustaa ranteessa kellon tavoinkin käyttökelpoinen Tessina. Sen patentoi itävaltalainen Rudolph Steineck 1954, ja sitä valmisti Arnold Siegrist Sveitsissä vuodesta 1957 vuoteen 1996. Kameraa myi Steineckin oma yhtiö, Concava.

Tessinaa on tehty lähinnä keräilijöitä ajatellen perusmallin lisäksi mustana, punaisena ja kullattuna. Kameran hinta on heitellyt parista sadasta tuhannen euron tietämiin.

Näitä lievempää Stempunk-henkeä lötyy myös monista yhdysvaltalaisen Arguksen malleista sekä japanilaisen Sanei Sangyon Samoca-kameroista 1940–1960-luvulta.

Tyylikäs Tessina 35 (1957–1996) rannehihnoineen. Kuva www.coelncameras.com
Samoca 35 super (1956). Kuva www.cjs-classic-cameras.co.uk

Oma lukunsa ovat kaksi kameraa, joita tekee mieli kutsua mekaniikan monstereiksi:

Italialaisen Tirantin Summa Report oli rullafilmille tarkoitettu kaksioptiikkainen eli TLR, mutta siitä oli konstruoitu vaihdettavaoptiikkainen rotaatiokiekon avulla. Kiekkoon oli istutettu kaksi kuvaus- ja tähtäinoptiikkaa eli kokonaisuudessa oli neljä objektiivia. Summa oli varsin epäkäytännöllinen, ja niinpä sitä tehtiin vuonna 1955 vain noin 200 kappaletta – ainakin numero 0200 on korkein tunnettu sarjanumero.

Tiranti Summa Report (1955). Kuva www.catawiki.com

Samaa kastia on rullafilmille tarkoitettu Omega 120, jota tehtiin New Yorkissa Simmon Brothers -tehtaassa vuosina 1954–1960. Veljekset myivät tuotantolaitoksensa vuonna 1961, ja Konica jatkoi mallia Japanissa 1960-luvulla nimillä Koni Omega sekä Rapid Omega. Varsinainen ilmestys Omega on sinälläänkin, mutta lisämausteen siihen tuo rotatoiva salamalampun pidinkiekko. Idean piti olla mainio, koska lamppua ei tarvinnut nopeassa lehtikuvauksessa vaihtaa koko ajan, mutta ajatus ei käytännössä kantanut.

Omega 120 salamalamppukiekkoineen (1954–1960). Kuva www.catawiki.com

Steampunk-malleiksi kelpaavat kamerat eivät aina ole näin shokeeraavia: vähempikin säätimien omintakeinen ja näkyvä sijoittelu riittää. Tästä on hyvä esimerkki brittiläisen Newman & Guardian Baby Sibyl, jota valmistettiin vuosina 1912–1935.

Hannu Sinisalo

Baby Sibyl (1912–1935) Westlichtin huutokaupassa Wienissä 10.3.2018. Kuva © Hannu Sinisalo.

Marraskuun kamera 2021

Kaikki uusiksi

Kameramaailman jokainen uusi tekninen keksintö on tavallaan ollut innovaatio, joka on muovannut välineitä uusiksi entisiin malleihin verrattuina. Näitä ovat olleet muun muassa rullafilmi, kinofilmi, peilitähtäin, kaksioptiikkainen peilitähtäin, mekaaniset keskus- ja verhosulkimet, valotusmittarit, salama & kamera -yhdistelmät, valotusautomatiikka, tarkennusautomatiikka ym.

Aina silloin tällöin jonkun valmistajan joku suunnittelija on saanut loistoidean: laitetaan kaikki kerralla uusiksi, luovutaan vanhoista toimintamalleista ja kehitetään kokonaan uusi konsepti. Näillä mullistaviksi tarkoitetuilla innovaatioilla on ollut kuitenkin karu loppu. Niistä ei ole tullut kamerasuunnittelua pysyvästi muuttaneita, vaan lyhytaikaisia tähdenlentoja. Tässä muutamia esimerkkejä 1930-luvulta 1990-luvulle.

Vuonna 1937 – toisten lähteiden mukaan jo 1936 – saksalainen Oskar Mikut suunnitteli pienikokoisen ns. kolmivärikameran, jolla kuvattiin kolme negatiivia samasta kohteesta siten, että kunkin kuvanegatiivin eteen tuli valotettaessa yksi päävärin mukainen suodin: vihreä, sininen ja punainen. Näin saatiin aikaiseksi värierottelu mustavalkonegatiivein, ja nämä yhdistettiin sitten vedostettaessa yhdeksi suurin piirtein täysväriseksi kuvaksi. 

Yleisin menetelmä oli ottaa kameralla kolme eri negatiivia samasta kohteesta, joka ei voinut olla liikkuva. Näitä kolmivärikameroita valmistettiin suurehkoille lasilevyille jo 1890-luvulla. 1920-luvun lopulla alettiin valmistaa kameroita, jotka ottivat saman kuvan yhtaikaisesti kolmelle erilliselle negatiiville.

Oskar Mikutin kamera Mikut Dreifarben oli kooltaan poikkeuksellisen pieni, koska siinä 4,5 x 14,5 sentin negatiivilevylle saatiin kolmen värisuotimen ja peilijärjestelmän kautta yhdellä otoksella kolmen 4 x 4 sentin kuvan rivi. 

Peilijärjestelmä teki kamerasta poikkeavan muotoisen, ja tausta vedettiin optiikasta tarkennusetäisyydelle paljejärjestelmällä. Optiikan molemmin puolin oli asennettu myös etäisyysmittari. Koska Agfa oli esitellyt parannellun värinegatiivifilminsä Agfacolor Neun jo 1936 ja Kodak Kodachrome-diafilminsä 1935, niin Mikut jäi yhden vuoden tuotantokokeiluksi. Sen vuoksi sitä näkee erittäin harvoin ja hinta on useita tuhansia. 

Saksalainen Mikut-kolmivärikamera vuodelta 1937 oli poikkeuksellinen muodoltaan ja tekniikaltaan. Kuva www.invaluable.com.

Kaksioptiikkainen pelikamera (TLR) on jo 1870-luvulla kehitelty tyyppi. Siinä on kaksi optiikkaa, joilla on sama polttoväli: toinen on kuvaus-objektiivi, toista käytetään etsinkuvan luomiseksi. 

Suosionsa huipulla 6 x 6 sentin filminegatiiville kuvaavat TLR-kamerat olivat 1920-luvulta 1960-luvulle, mutta ne olivat varsin kookkaita saman negatiivikoon mittaetsinpaljekameroihin verrattuna. 1930-luvun lopulla – eri lähteet mainitsevat vuodet 1935 ja 1937 - saksalainen Paul Zeh suunnitteli poikkeuksellisen Zeca-Flex -kameran, jota dresdeniläinen Zeh Kamera Fabrik valmisti yhden vuoden ajan. 

Zeca-Flexissä on omintakeinen tarkennusjärjestelmä, jossa 6 x 6 sentin negatiivikoolle tarkoitettu kuvausoptiikka liikkuu, mutta liikkumaton tarkennusoptiikka tuottaa lyhemmällä polttovälillä vain 4 x 4 sentin kuvan tähyslasille. Tämä mahdollisti paitsi pienemmän koon niin myös lyhyemmän etäisyyden kuvaus- ja tarkennusoptiikoiden välille, mikä vähensi parallaksivirhettä.

Polttoväli- ja kuvakokoero ero teki kuitenkin tarkennusjärjestelmästä monimutkaisen, varsinkin kun kuvausoptiikan tarkennukseen yhdistettiin vielä paljeulosveto. Loppujen lopuksi Zeca-Flex ei ollut juuri pienempi kuin tavallinen TLR-kamera, ja niinpä tämäkin tähdenlento jäi lyhytaikaiseksi.

Saksan Dresdenissä vuonna 1937 (tai 1935) valmistetussa Zeca-Flexissä kokeiltiin sekä kuvausoptiikan paljetarkennusta että tarkennusoptiikan pienempää kokoa. Kuva www.ebay.com.

Kameran koon pienentämiseksi tehtiin useita virityksiä. 1940-luvun lopulla ranskalainen Lucien Dodin suunnitteli sinänsä hienon Alsaphot Cyclopen, jossa kuvausoptiikan takana oli kaksi peiliä. Ne käänsivät kuvan ensin optiikasta pystysuoraan alaspäin ja uudelleen kameran alalosassa pystystä vaakasuoraan 6 x 9 sentin filmille.

Menestystä ei kuitenkaan tullut. Ranskalainen Alsaphot teki Cyclopea 1950-1953 vain noin kaksituhatta kappaletta, joten siihenkään ei usein törmää.

Vuosina 1950–1953 Alsaphotin valmistaman Cyclopen tunnistaa optiikan sijoittelusta yläreunaan: rungossa on kaksi peiliä, jotka tekevät tästä 6 x 9 sentin negatiivikoon kamerasta varsin kompaktin. Kuva www.breker.com.

Miksi aukkoa, suljinaikaa ja etäisyyttä pitäisi säätää rullista tai liuku-säätimistä? Miksei painonapeista?

Fotron oli kalifornialaisen Traid Corporationin vuosina 1962–1971 valmistama kamera, jossa valotus- ja tarkennussäätimet oli muutettu painonapeiksi. Muotoilu oli muutoinkin epätavallinen, ja sinänsä innovatiivisessa kamerassa oli mm. sisäänrakennettu elektronisalama, filminsiirtomoottori, 828-filmin ns. snap-in -kasettilataus ja ladattava akku.

Valotettu filmikasetti oli lähetettävä Traid Corporationin tehtaalle, ja Fotronia myytiin enimmin ovelta ovelle. Kamera oli isokokoinen ja painava.

USA:n kuluttajalainsäädännön perusteella asiakkaat nostivat Traid Corporationia vastaan useita ryhmäkanteita, ja niin Fotronin tuotanto lopetettiin 1971. Fotronia liikkuu yleisesti USA:ssa muutamalla kympillä. 

Innovatiivista ja painonappisäätöistä Fotronia tehtiin Kaliforniassa 1962–1971. Kuva www.en.wikiperdia.org.

TLR-kamerat olivat lähes poikkeuksetta rullafilmikoon negatiiveille, mutta mikseipä samaa konstruktiota voisi kokeilla kinofilmille?

Agfa pakkasi 1959 esiteltyyn Optima-malliin erillisen etsinoptiikan vuonna 1961. Tuloksena oli poikkeuksellinen TLR-kinofilmikamera, jonka myyntinimeke oli Agfa Optima Reflex – Kanadassa Agfamatic Reflex. Kuvausasento oli kuitenkin kameran takaa eikä ylhäältä, koska tähtäys tehtiin pentaprisman kautta.

Kamera oli varsin raskas ja yläpainoinen verrattuna yksioptiikkaisiin peilikameroihin, ja niinpä tuotanto lopetettiin kannattamattomana vuonna 1966. Mikään erityisen harvinainen Optima Reflex ei kuitenkaan ole, mutta lyhyehkö tähdenlento sekin.

Agfa pakkasi Optima-perusmalliinsa TLR-tyyppisen etsinoptiikan ja pentaprisman. Tämä Agfa Optima Reflex oli tuotannossa 1961–1966. Kuva www.amazon.com.

Monet kameratyypit, kuten 6 x 9 sentin negatiivikoon paljekamerat, oli muotoiltu pystysuoraan käyttöön. Tällöin myös negatiivi oli luonnostaan pysty suorakaide, ei vaakasuora. Kinofilmin myötä kamerarungot kääntyivät yleisimmin vaakasuoriksi, ja pystymallin kinokamerat jäivät kuriositeeteiksi.

Vuonna 1962 puolalainen Warszawskie Zakłady Foto-Optyczne eli WZFO kokeili kinofilmikameran kääntämistä vertikaaliseksi Varimex Alfa -nimekkeellä. Alfa ja Alfa 2 -mallit olivat muutoinkin aikansa näköisiä muovisine päällyksineen ja muovisine säätimineen. Runko oli metallinen.

Varimex Alfaa valmistettiin useissa eri väreissä, kuten punaisena, vaaleanpunaisena, tummansinisenä, vaaleansinisenä, vaaleanvihreänä, kermanvärisenä, harmaana ja ruskeana. Kaikissa värivariaatioissa oli raidalliseksi kromattu etupaneeli. Alfan tarina jäi sekin lyhyeksi, mutta nykyisin se on sangen suosittu ja järjellisen hintainenkin keräilykohde juuri värivariaatioidensa vuoksi. 

Vuoden 1962 muovikauden Varimex Alfa oli puolalaisen WZFO:n kamera, jossa toiminnot ja runko oli käännetty vaakasuorasta pystysuoraksi. Kuva www.nzgeo.com.

Perinteisiä kameramuotoja yritettiin rikkoa 1990-luvun alussa moni-puolisesti automaattisilla kinofilmikameroilla, jotka muistuttivat enemmän todellisia tai kuviteltuja avaruusasemia tai -aluksia kuin traditionaalisia kuvausvälineitä. Inspiraatiota haettiin mm. aikakauden TV-sarjoista. 

Mainio esimerkki on vuonna 1991 esitelty Fujin FZ-3000 Zoom Date. Avaruusteema toistuu myös pakkauslaatikon kuvastossa. Muita saman hengen mukaisia tuotoksia olivat mm. Minolta Riva Zoom 105i tai Ricoh Mirai Zoom. Kuten nimetkin sanovat, kaikissa oli porrastettu tai liukuva polttovälizoomaus. 

Näistä avaruusepookkikameroista saisi hauskankin 1990-luvusta kertovan kokoelman, koska välineiden määrä on rajallinen ja saatavuus helppoa – ainakin vielä.

Hannu Sinisalo

Vuoden 1991 Fuji FZ-3000 Zoom Date muistuttaa ehkä enemmän Star Trek -sarjan avaruusalusta kuin perinteistä kameraa. Kuva © Hannu Sinisalo.

Lokakuun kamera 2021

Valepuvussa

Kameroita on rakennettu filmimateriaalin käyttöönotosta alkaen 1880-luvulla muistuttamaan jotain muuta kuin mitä ne itse asiassa ovat, siis erilaisisiin valepukuihin. 

Vanhimmat välineet pyrittiin saamaan huomiota herättämättömiksi esimerkiksi tekemällä niistä pienten pakettien näköisiä tai upottamalla ne vaikka knallihatttuun. Myös kirjan muotoon tehtiin salakuvaus-kameroita. Useimmiten ne olivat rakenteeltaan hyvin yksinkertaisia, yhden suljinajan ja yhden aukon pelkistettyjä kuvausvälineitä. Tarkoitus oli saada kohde kuvaan ilman että tämä tiesi sitä.

Yksi varhaisimmista valepukumuodoista oli liivin tai takin alle piilotettava kamera, jonka optiikka pilkisti napinlävestä. Mainio ja kohtalaisen yleinen esimerkki tällaisesta välineestä on yhdysvaltalaisen Robert Grayn vuonna 1885 suunnittelema kamera, jonka patentin hän myi 1886 Carl Stirnille ja jonka tuotanto aloitettiin 1886 lopulla Berliinissa mallinimikkeellä ”CP Stirn's Patent Concealed Vest Camera”.

Stirn teki näitä Vest-kameroita 1886–1892 kuutena toisistaan hieman poikkeavana mallina. Siinä oli halkaisijaltaan viiden tuuman lasilevy, jolle saatiin kuusi valotusta neljän sentin pyöreinä negatiiviotoksina. Kameroita tehtiin yhteensä yli 18 000, joten mitään erityisiä harvinaisuuksia ne eivät ole. Toki ne ovat myös kysyttyjä, joten collectibled.com-sivuston hintahaitari venyy 2000 eurosta kuuteen tuhanteen. Korkein hinta irtoaa vain mint-kuntoisesta ja alkuperäisen puulaatikon kanssa.

Stirnin liivin tai takin alle piilotettava kamera, jonka optiikka pilkisti napinlävestä. Salakamera on vuoden 1890 tienoilta. Kokkola, K. H. Renlundin museo, Leo Torpan kamerakokoelma. Kuva © Hannu Sinisalo.

Hienostuneimpia virityksiä lienee ollut Ben Akiba -salakamera, joka oli konstruoitu kavelykepin kädensijaan. Nikkelöidyn messinkirungon sisään oli upotettu kamera, joka otti filmille 20 kuvaa. Negatiivikoko oli 1,3 x 2,5 senttiä. 

Keppikamera oli saksalaisen Emil Kronken patentti vuodelta 1902, ja sitä valmisti vain vuonna 1903 berliiniläinen A. Lehmann. Tuotanto jäi vähäiseksi, joten hinta on taivaissa: Peter Coelnin www.coelncameras.com myy yhtä erinomaisessa kunnossa olevaa kappaletta 13 800 eurolla, mikä on jopa alakanttiin. Näitä Ben Akiba -keppejä liikkuu myös väärennöksinä.

Hieman modernimpi ajatus oli tuunata kamera muistuttamaan metallikuorista taskukelloa. Kelloa muistuttavan pyöreän rungon sisään saatiin kätevästi mahdutettua filmi- ja kuvauskoneisto, ja valmistajiakin oli useita. Optiikka oli kätketty viritysnuppiin. 

A. Lehmannin kävelykeppikamera Ben Akiba vuodelta 1903. Kuva © www.coelncameras.com

Tunnetuimpia taskukamerakelloja oli englantilaisen Houghtonin Ticka, jota tehtiin vuosina 1904–1915. Tickan suunnittelija oli ruotsalainen Magnus Niéll (1872–1962), joka oli tunnettu 1800- ja 1900-luvun vaihteen kamerasuunnittelija. Ruotsalaisesta syntyperästään huolimatta Niéll opiskeli Saksassa ja työskenteli niin Lontoossa, Kölnissä kuin New Yorkissakin.

Tickan taskukelloa muistuttava kamera, jota tehtiin vuosina 1905–1914. Kokkola, K. H. Renlundin museo, Leo Torpan kamerakokoelma. Kuva © Hannu Sinisalo.

Kameroita on mahdutettu kelloihin vielä 1980-luvullakin, ja nykyään älykellon ja digikameran yhdistelmä ei ole poikkeuksellinen. Hienoimpia ja kysytyimpiä kamerakelloja on vuoden 1949 Steineck, jonka mukana on useimmiten myös tyylikäs myyntikotelo. 

Steineckin tyylikäs rannekellokamera myyntikoteloineen vuodelta 1949. Kuva © www.jogeier.com

Kameran mahduttaminen tolkullisen näköiseen sormukseen oli hankalaa, mutta sitäkin on kokeiltu: italialainen Gian Paulo Ferro tyylitteli kullatun G.F. -sormuskameran vuonna 1981, ja uusitut mallit tulivat rajatuille markkinoille 1982 sekä 1984. Viimeisenä vuonna runko ei ollut enää kullattu, vaan musta. Määrät olivat vähäisiä ja hinta on nykyään sen mukainen: 2000– 6000 euroa. Turuilta ja toreilta näitä ei löytyne, koska esimerkiksi mustaa mallia tehtiin vain 36 kappaletta.

Italialaisen Gian Paulo Ferron sormuskamera G.F. 81 vuodelta 1981. Kuva © www.ebay.com

Kellokameroiden lisäksi 1900-luvun alussa tehtiin myös paljon salakuvausvälineitä, jotka muistuttivat kiikaria. Useimmiten niissä oli 45 asteen kulmassa oleva peili, jonka avulla voitiin kuvata huomiota herättämättä sivuun näennäisestä katselusuunnasta. 

Collectiblend.com-sivusto listaa useita kymmeniä erilaisia kiikarikameroita 1900-luvun alusta 1980-luvulle. 1950-luvulta lähtien kyseessä on useimmiten kuitenkin ollut kiikari, jonka yhteyteen on vain kombinoitu pienikokoinen filmikamera, 1970- ja 1980-luvulla 110-kokoa. 

Contessa-Nettelin kiikarikamera Argus, jota valmistettiin myös nimellä Ergo. Argusta ja Ergoa tehtiin vuosina 1913–1926. Kuva © www.amateurphotograper.co.uk

Asetta muistuttavia kameroitakin riittää: tarkoitus oli joskus vain tavoitella aseen ulkonäköä, mutta joskus myös harjoitella nopealiikkeisen kohteen kuvausta filmille. Tällöin simuloitiin tähtäystä oikealla tuliaseella.

Konican Rokuoh-Sha -mallinen konetuliasetta muistuttava kamera, jolla japanilaiset lentäjät harjoittelivat liikkuvaan maaliin tähtäämistä toisen maailmansodan aikana. Kuva © www.keh.com

Kynäkameroitakin tehtiin useita eri malleja. Toki ne olivat melkoisen tuhteja todellisiksi kyniksi, eikä valepukua ollut järin hankala tunnistaa. Kynäkameroita on tehty myös digikaudella. 

Japanilaisen Septonin kynäkamera vuodelta 1953. Kuva © www.de.coelncameras.com

Koska tupakointi oli yleistä, niin kameroita kätkettiin myös savukkeen-sytytintä muistuttaviin runkoihin. Harvemmin on kokeiltu myös savukerasiaan upotettua kameraa, joista tunnetuin lienee neuvostoliit-tolaisen Kiev Vega 303 -pienoiskameran upottaminen John Player -savukerasiaan. Aluksi näitä 1978–1988 valmistettuja salakameroita luultiin KGB:n tilaustyöksi, mutta nykytiedon mukaan niitä on tehty myös Puolaan muuhunkin kuin agenttikäyttöön. 

Valepukukameroiden hintahaitari liikku useimmiten hintataulukon yläpäässä, mutta kohtuuhintaisiakin välineitä löytyy muutamalla satasella. 

Kelvollisen kokonaiskatsauksen kätkettyihin kameroihin antaa sivusto https://www.pimall.com/nais/pivintage/smcameras.html, mutta sekin käsittelee enimmin pienoiskameroita, ei niinkään kameroita valepuvussa. Myynnissä näitä salakameroita on eniten sivustolla www.coelncameras.com hakusanoilla “Miniature & Spy Cameras”. 

Valepuisten kameroiden joukkoon lasketaan usein myös Minoxin pienoiskamerat, mutta ne olivat sitä vain kokonsa puolesta. Tikku-maisen rungon saattoi kätkeä helposti vaatteisiin tai käsilaukkuun, ja Minoxeja todella käytettiin ainakin toisen maailmansodan aikana salaiksi luokiteltujen asiakirjojen kuvaamiseen. Mutta varsinaisia valepukukameroita ne eivät olleet. 

Digikautena 2000-luvulla kaikki muuttui, kun alle sentinkin halkaisi-jaltaan olevat kamerat tulivat ensin huomaamattomaan videokuvauk-seen ja myöhemmin sekä valokuvaus- että videointitarkoituksiin lähes kaikkiin matkapuhelimalleihin. Valepukukamerat katosivat ja pienoisdigivälineet upottuivat lukuisiin eri älylaitteisiin. 



Hannu Sinisalo

Japanilaisen Suzuki Kogakun Echo 8 -kamera, joka oli rakennettu savukkeensytyttimen muotoiseksi. Se oli tuotannossa vuosina 1951–1956. Kokkola, K. H. Renlundin museo, Leo Torpan kamerakokoelma. Kuva © Hannu Sinisalo.
Neuvostoliittolainen Kiev Vega 303 -pienoiskamera oli upotettu John Player -savukerasiaan. Sitä valmistettiin vuosina 1978–1988. 010. Kuva © www.liveauctioneers.com

Syyskuun kamera 2021

Kaari vai kulma?

Kamerat muotoutuivat luonnostaan varsin kulmikkaiksi ja kantikkaiksi, koska niin lasi- kuin filminegatiivitkin olivat yleisimmin suorakulmioita.

Yhdysvalloissa syntyi kuitenkin 1930-luvulla teollisen muotoilun suuntaus, jota kutsuttiin englanniksi Streamline moderneksi ja ranskaksi Style paquebotiksi. Edellinen voidaan suomentaa virta-viivaiseksi modernismiksi ja jälkimmäinen valtamerialustyyliksi – koska virtaviivaisuus näkyi muun muassa 1932 vesille lasketun ranskalaisalus s/s Normandien suunnittelussa. 

Virtaviivaisuuteen eli Streamline-tyyliin kuuluivat vaakasuorat aaltomaiset kuviot ja pitkänomaiset kaarimuodot. Vaikka tämä näkyi ennen kaikkea junissa, autoissa sekä lentokoneissa, niin se ulottui myös arkisempiinkin käyttöesineisiin kuten radioihin, puhelimiin, täytekyniin, keittiökoneisiin – ja kameroihin. Inspiraatioita haettiin aerodynaamisesta suunnittelusta, mutta samalla se oli myös vastakohta ajoin kulmikkaallekin funktionalismille – toiselle 1930-luvun teollisen muotoilun koulukunnalle. 

Hyvä esimerkki Streamline-tyylistä on Kodakin Bantam Special -kamera, jota valmistettiin USA:ssa vuosina 1936–1948. Sen suunnitteli tunnettu yhdysvaltalainen teollinen muotoilija Walter Dorwin Teague (1883–1960). Mustaksi emaloidussa metallirungossa on selkeä vaakalinjaus ja kaaria kulmien asemesta. Sitä tehtiin kahtena versiona: 1936-1940 Compur Rapid -sulkimella ja 1941–1948 Supermatic-sulkimella. Bantam Specialia on pidetty yhtenä maailman kauneimmista kameroista. 

Kaksi Kodakin Bantam Special kameraa (1936–1948) on saanut seurakseen Streamline-tyylin Weston Master -valotusmittarin, Remingtonin kirjoituskoneen sekä täytekynän.

Englantilaisen Coronetin bakeliittinen Vogue lanseerattin markkinoille samana vuonna 1936 kuin Bantam Special, ja mainoksen mukaan se oli tulevaisuuden kuvausväline niille, jotka ymmärsivät silloisen nykyhetken modernismia. 

Coronet Vogue -kameran modernia asennetta alleviivaava lehti-ilmoitus on vuodelta 1938, mutta mallin valmistus oli aloitettu jo kaksi vuotta aiemmin. Skannaus © www.camera-wiki.org

Virtaviivaiseen muotoiluun siirtyi useitakin kameranvalmistajia 1940- ja 1950-luvulla. Hyvä esimerkki on yhdysvaltalainen Argus Minca 28, joka oli tuotannossa 1947–1948. Kaarilinjojen lisäksi koko kamera on ikään kuin pullistunut saumoistaan hävittäen kaikki kulmikkuuteen viittaavat piirteet. Samoja linjoja toistavat myös saksalaisen Baldan Baldessa-mallit, joita tehtiin vuosina 1957–1967.

Arguksen Minca 28 (1947–1948) kaareutuu ja pullistuu myös reunoiltaan. Bakeliittisena sitä oli helppo valaa sekä prässätä. Kuva © www.collection-appareils.fr
Arguksen malli A3 (1940-1942) on vähäeleinen, mutta yläreunan muoto paljastaa tyylisuunnan. Kuva © www.leitzmuseum.org

Yläreunan korostettu kaarilinja näkyy ehkä selvimmin Altheimer & Baerin bakeliittirunkoisessa Photo-Craftissa, jota valmistettiin USA:ssa 1950–1952. Sen sijaan Arguksen mallissa A3 ylälinja on hienovarai-sempi – ja metallia. Tämä Argus oli tuotannossa 1940–1942. 

Altheimer & Baerin Photo-Craft (1950–1952) kuuluu markkinoiden halpakameraluokkaan, mutta se on voimakkaasti kaareutuvine ylälinjoineen tyylipuhdas Streamline-designin tuote. Kuva © www.collection-appareils.fi

Suomalaisille tutuimmaksi Streamline-tyylin kameroista lienee tullut Walter Henningin suunnittelema itäsaksalaisen Weltan Penti, joka tuli markkinoille vuonna 1958 Welta Orix -nimellä. Se muuttui jo seuraa-vana vuonna 1959 Welta Pentiksi, jota tehtiin vuosina 1959–1965 useina väriversioina. Yleisyys selittynee sillä, että tuontirajoitusten vuoksi DDR:stä oli helpompi saada kameroita Suomeen kuin useista länsimaista.

Itäsaksalaisen Weltan Penti (1959–1965) lienee suomalaisille tutuin Streamline-kamera. Kuva © www.etsy.com

Kokonaisuutena tyylikkäimpiä Streamline-kameroita oli brittiläinen Corfieldin Periflex. Se oli tuotannossa useina malleina vuosina 1953–1961. Kaikki Periflexissä on pyöreätä ja kaarevaa lukuun ottamatta etsimen rajausreunaa. 

Corfield Periflex 3B vuodelta 1957 on tyylikkään brittiläistä muotokieltä. Kuva © www.ebay.com

Varsinaiset huippumerkit eivät Streamlineen lähteneet lukuun ottamatta varhaisimpia sveitsiläisen Pignonsin Alpa Reflex -malleja vuodesta 1942 aina 1960-luvun puoliväliin asti. Niiden taustalla oli tunnetun kamerasuunnittelija Jacques Bogopolskyn (1895–1962) design. 

Kokoelman rakentaminen tyylisuunnan perustalle ei ole vielä kovin yleistä, mutta maailmalla tämä suuntaus on reilussa kasvussa. Taloudellisestikaan se ei ole tolkuttomasti kukkarolle käyvää, ja hienoja esimerkkimalleja markkinoilla riittää 1940–1960-luvulta. 

Altheimer & Baerit, Argukset, Baldessat, Coronetit ja Pentit näkyvät liikkuvan markkinoilla joillakin kympeillä. Bantam Specialin tai Corfieldin Periflexin saa muutamalla satasella. Alpa Reflexit ovat poikkeus, koska teknisesti ja keräilyhaluttavuudeltaan huippuluokan kameroina ne kustantavat tuhatlappusen tai kaksi.

Hannu Sinisalo

Kalliiden klassikkokameroiden valmistajista ainoastaan sveitsiläinen Pignons toteutti virtaviivaisuutta Alpa Reflex -kameroissa 1942–1965. Kuvassa on kaksi Alpa Alnea eli Alpa 7 -mallia (1952–1958) www.commons.wikimedia.org
Myös Baldan Baldessa I (1957–1958) on reunoiltaan kaareutuva, mutta metallista prässättynä. Kuva © Hannu Sinisalo.

Elokuun kamera 2021

Italialaista muotoilua

Italialainen design on kuuluisa autoista, moottoripyöristä, huone-kaluista, käyttöesineistä ja vaatetuksesta. Mutta tasoa löytyy myös kameramuotoilussa.

Collectiblend-sivusto listaa yli 50 italialaista kameravalmistajaa, joista tosin suuri osa joko teki tavanomaisia puurunkoisia lasilevykameroita 1880-luvulta 1900-luvun alkuun tai sitten 1900-luvun alkukymmeninä sangen perinteisiä rullafilmille tai pienehköilllle lasilevyille tarkoitettuja kokoontaitettavia paljekameroita. Alkutaipaleessa ei siis ollut mitään erityistä.

Tilanne muuttui, kun vaihto-optiikkaisen mittaetsinkamera Leican mukaelmat tulivat kuvioihin 1940-luvun lopulla. Oikeastaan Italiassa ei voi puhua Leican kopioista, vaan mukaelmista: lähes kaikissa Italiassa valmistetuissa malleissa oli tunnistettavaa ja omaleimaista muotoilua sekä jopa omintakeisia teknisiä ratkaisuja.

Näitä mittaetsinkameroita olivat muun muassa moottoripyörä-maailmassa paremmin tunnetun Ducatin Sogno, Industria Scientifica Ottican eli ISOn Reporter, Officine Galileon Condor, Gamman Perla, San Giorgion Janua, AFIOMin Kristall tai prototyypin asteelle jäänyt Borletti. Kukoistuskausi oli lyhyt: 1940-luvun lopulta 1950-luvun loppuun.

Ducatin Sogno oli yksi monista 1950-luvun tyylikkäistä italialaisista mittaetsinkameroista. Kameraan tulee lisää painoarvoa, jos sen mukana on originaalilaukku sekä tässä tapauksessa myös Ducatin omia filmejä. Kuva: www.ebay.com
Industria Scientifica Ottican eli ISOn Reporter-mittaetsinkamerassa vuodelta 1954 oli myös omintakeisia teknisiä ratkaisuja, kuten syvyysterävyysasteikon muotoilu tai tarkennuspyörä ISO-tunnuslevyn takana. Kuva: www.leicashop.com

Koska muotoilunäkökulma oli italaisille tärkeä, maan kameratuotan-toon pujahti myös varsin erikoisia malleja. Näitä olivat jo 1920-luvun alussa rei’itettyä kinofilmiä käyttänyt Morsolinin Argus Brevettato, kaitafilmikameraa ulkoisesti muistuttanut Durstin Duca (1946-1951), Boniforti & Ballerion kulmikas keskikoon Kobell (1953) sekä kolmioptiikkainen Rectaflex (1952) – samankaltaiseen kiertolevyyn perustuva oli vielä järkäleimäisempi Tiranti Summa Report, johon palaan toisessa yhteydessä.

Kultapölykään ei ollut vierasta italialaisille. Ainakin C.O.M. Italian Luxiaa tehtiin vuonna 1949 kullattuna. Samoin Gamman II- ja III-malleja tunnetaan kullattuina vuosilta 1949-1958.

Gamman II- ja III-malleja tunnetaan kullattuina vuosilta 1949-1958, mutta ne ovat sekä äärimmäisen harvinaisia että haluttuja. Viimeisin myynti on vuodelta 2019 Leitz-Auctionin huutokaupassa. B+ -kuntoinen, kymppitonni. Kuva www.ebay.com
Morsolinin Argus Brevettato on varhainen rei’itettyä kinofilmiä käyttävä kamera vuodelta 1921. Tosin vain runko oli omaa tuotantoa: suljin oli Compur ja optiikka Zeissin Tessar. Kuva: www.corsopolaris.net
Suurennuskoneistaan tunnetun Durstin Duca oli yksinkertainen mutta omintakeinen pystyratkaisu Agfan kinokoon Karat-filmikaseteille. Ducaa tehtiin myös punaisena ja sinisenä versiona vuosina 1946-1951. Kuva © Hannu Sinisalo.
Rectaflex Rotorin ratkaisu optiikan vaihtoon oli vuonna 1952 pyörölevy – viritys ei liene ollut järin onnistunut, koska Rotoria tehtiin vain 200-300 kappaletta. Kuva www.breker.com

Tunnettuja muotoilijoita olisi hieno nimetä tässä yhteydessä, mutta heihin ei italialaisessakaan kamerahistoriassa ole juuri kiinnitetty huomiota. Gamman pääsuunnittelijat olivat veljekset Ireneo ja Silvano Rossi, Kristall-kameroiden design oli Domenico Chinaglian käsialaa, ja Rectaflexit kaavaili Telemaco Corsi. Muut suunnittelijat ovat ainakin toistaiseksi historian hämärissä.

Italia kunnostautui myös kansankamerarintamalla. Halvat ja yksin-kertaiset Ferraniat tulivat tunnetuiksi Suomessakin. Yleisin lienee ollut muovista ja alumiinista konstruoitu Ferrania Eura. Ferrania valmisti myös muitakin halpisnimikkeitä, kuten Alfa, Beta ja Delta. Toinen tunnettu halpakameratehdas oli Ferraniaan alkuhistorialtaan limittyvä Bencini, jolla oli vuosina 1937-1983 lähes sata eri mallia. Stereo-kuvauspuolella tunnettiin myös kohtuullisen hintainen ISOn Duplex, joka oli tuotannossa vain vuonna 1956.

Ferrania Euran mainoksessa vuodelta 1960 luvataan, että kuka tahansa voi ottaa välittömästi tällä kameralla upeita kuvia. Ilmoituksen skannaus www.philcameras.be

Italialaiset kamerat eivät pärjänneet hintakilpailussa japanilaisille, ja niinpä tuotanto alkoi tyrehtyä 1960-luvulla. Kansankameroiden tuottajat sinnittelivät pisimpään: Ferrania selvisi 1980-luvulle Solaris-kertakäyttökameralla, mutta ilman suurempaa menestystä. Myös Bencini teki viimeiset kameransa 1980-luvun alussa.

Digimaailma tukahdutti loputkin. Viimeisenä italialaisen muotoilun tuulahduksena voi pitää Olympuksen syvänpunaista Ferrari-mallia vuodelta 2004, joka syntyi Olympuksen sponsoroidessa Ferrarin formulatallia.

Hintataso vaihtelee, ja Ferranian kameroita saa kympillä tai parilla, mutta hienot italialaiset mittaetsinkamerat maksavat tuhansia. Yleisimpien ja halvimpien mallien saatavuus on hyvä, ja niitä on melkoisesti www.ebay.com -sivustolla. Hinnakkaampia hankintoja voi tehdä www.leitz-auction.com -huutokaupasta tai joskus myös vintageen erikoistuneelta www.etsy.com -sivustolta. Suomalaista tori.fi tai huuto.net -sivustoa vastaa italiassa www.subito.it. Käyttökieli on tosin italia.

Kohtuullinen katsaus Italian merkittävimpään kameratuotantoon löytyy sivustolta http://www.cjs-classic-cameras.co.uk/other/italia.html

Hannu Sinisalo

Bencinin Cometa on yksinkertainen, mutta sen etulevyssä ilmoitetaan tyylikkäästi, mikä tehdas kameran on tehnyt sekä missä kaupungissa ja missä maassa. Kuva www.collection-appareils.fr
Yksinkertaista mutta tyylikästä: virtaviivainen Sirio Elettra II vuodelta 1950. Kuva www.lot-art.com

Heinäkuun kamera 2021

Tulkoon valkeus, Fiat lux

Kuvatessa on harvoin liikaa valoa, yleensä valon puute on ongelma varsinkin sisätiloissa.

Alkuaikoina filmit tai lasilevyt olivat herkkyydeltään hitaita, optiikan aukot suhteellisen pieniä, eikä vakaajia tunnettu, joten valoa oli luotava keinotekoisesti.

Ensimmäinen apu saatiin voimakkaan välähdyksen tuottavasta magnesiumista. Edward Sonstadt aloitti kokeilut magnesiumlangalla 1862, ja pari vuotta myöhemmin langasta tuli kaupallinen tuote valokuvaajille. Käyttö oli kuitenkin hankalaa epävakaan valomäärän ja savun vuoksi.

Adolf Miethe ja Johannes Gaedicke kehittivät 1887 magnesiumin sekä kaliumkloraatin sekoituksesta salamavalojauheen, jota myytiin tuotenimellä Blitzlicht. Pienten parantelujen jälkeen siitä saatiin kirkkaan sekä nopean välähdyksen tuottava jauhe, jota käytettiin yleisesti lamppusalamoiden yleistymiseen saakka, jopa 1950-luvulle.

Jauhetta varten valmistettiin sinänsä yksinkertaisia metallisia pitimiä, joissa oli vaakataso magnesiumille, pidinvarsi sekä kipinän joko mekaanisesti tuottava raapaisulaite tai sähköinen laukaisin.

Lukuisat tehtaat tuottivat jauheita. Yksi oli suomalainen Pikro, joka oli tunnetumpi erilaisten ilotulitteiden – kuten sädetikkujen - ja räjähteiden valmistajana.

Pikro, Salamavalopulveria. Samalavalopulveria valmisti Suomessa aina 1950-luvulle Pikro, joka oli tunnettu myös ilotulitteistaan. Virrat, Killinkoski, Kamerataivas. Kuva © Hannu Sinisalo.

Välähdysvalon luominen yksinkertaistui, kun ensimmäiset lamppu-salamat tulivat markkinoille. Perusmalli oli 1929 esitelty hehkulampun kokoinen ja E27-kierrepohjainen saksalainen Vacublitz. Yhdysvaltalainen General Electric tosin väitti kehittäneensä salama-lampun jo vuonna 1927. Lamppu oli hapella ja alumiinifoliolla täytetty polttimo, joka sytytettiin paristovirralla. Myöhemmin lamput täytettiin hyvin ohuella zirkonium-, magnesium- tai alumiinilangalla.

Lamppusalamoita marssitettiin nopeasti markkinoille, mutta ongelma oli saada salama sykroniin sulkimen kanssa. Aluksi salamat olivat joko kamerakohtaisia tai kiinteästi kamerarunkoon rakennettuja.

Näyttävimmät lamppusalamat tehtiin sangen yksinkertaisiin laatikkokameroihin. Näitä, kuten Regal Flash Master ja Spartus Press Flash, markkinoitiin ”ammattimaisina” ja usein Press-etuliitteellä. Ne muistuttivatkin kaukaa katsoen pressikameroita, mutta aika- ja aukkoasetuksia ei juuri löytynyt. Ehkä tymäkkää lamppusalama-kameraa käyttävä saattoi ajatella saavansa pienen osan lehtikuvaajan statuksesta?

Irralliset kamerakohtaiset lamppusalamat oli usein tyylitelty itse kameran muotoihin ja väreihin. Näin saatiin hienoja kokonaisuuksia, jotka ovat myös nykypäivän keräilykohteita – mutta vain siis kameran ja siihen suunnitellun salaman kombinaationa.

Näitä myytiin usein koreina pakkauksina, joissa oli kuvausvälineen lisäksi kamerakohtainen salamalaite, kohtuullinen määrä salama-lamppuja sekä filmirulla tai pari. Esimerkiksi Kodak tuotti pakettia Starflex-nimisenä.

Mitään suuria massamenestyksiä näistä ei kuitenkaan tullut: hehkulampun kokoiset kertavälähdyssalamat olivat harrastajille kalliita ja valon määrä oli ylimitoitettu.

1909_Victor_Flash_Lamp, photo Rage Centry Magnesiumjauheen välähdys oli näyttävä, mutta myös savuinen ja kipinöivä. Kuvassa leimahtaa vuoden 1909 Victor-salamalaitteeseen asetettu magnesium. Kuva © Rage Centry.
Beacon camera with flash Parhaimmillaan kamerakohtainen salama stailatiin kameran kanssa näyttäväksi kokonaisuudeksi, kuten tämä Beacon Two-twentyfive (1950-1958). Kuva: www.pinterest.com.
Regal Flash Master. Regal Flash Master (1939-1950) oli yksi monista harrastajakameroista, johon oli kiinteästi kytketty E27-kantainen jyhkeä lamppusalama kupureflektoreineen. Kuva © Hannu Sinisalo.

Sulkimen yhteyteen rakennettu yleissynkroni salamalle tuli ensim-mäisenä Plaubel Makinaan 1949 ja sen jälkeen hyvin nopeasti muihinkin ammattikameroihin sekä kalliimpiin harrastajavälineisiin.

Kun huomattiin, että harrastajat kuvasivat salamalla oikeastaan vain muutaman metrin etäisyydeltä, pieneni salamalamppujen kokokin. Hinta putosi, kierrekannan tilalle tuli pistokanta, ja värikuvauksen yleistyttyä lampun lasi värjättiin sinertäväksi päivänvalon värilämpötilan mukaisesti. Harrastajakameroihin voitiin istuttaa jopa kiinteä lamppu-salama pienine reflektoreineen.

Käyttöä helpottamaan luotiin usean lampun peräkkäisen väläytyksen mahdollistavat salamakuutiot ja lamppuliuskat - Magic cubet sekä Flip flashit.

Ammattikuvaajat olivat kuitenkin siirtyneet jo 1950-luvulla elektroni-salamoihin, joissa oli välähdysputki. Ne toimivat akkuvirralla, ja akkuineen press-paketti salamapäineen saattoi painaa yli kymmenen kiloa.

Elektronisalamat siirtyivät hiljakseen harrastajakameroihin: Voigtländerin Vitrona vuodelta 1964 oli mitä todennäköisimmin ensimmäinen, jossa oli sisäänrakennettu elektronisalama. Salaman paristot ja osa elektroniikasta olivat pistoolityyppisessä kahvassa, joka kiinnittyi bajonettiin kameran alle. 

Voigtländer Vitrona 1964, first flash in camera Voigtländerin Vitrona (1964) oli mitä todennäköisimmin ensimmäinen kinofilmikamera, jossa oli sisäänrakennettu elektronisalama. Paristot ja osa elektroniikasta olivat kahvassa. Kuva: www.wikimedia.org.

Onko salamalaitteista keräilykohteiksi? Magnesiumjauhekauden välineet ovat yksinkertaisia, variaatioita ei juuri ole eikä siten keräilypotentiaaliakaan. 

Kameran ja kamerakohtaisen salaman yhdistelmät ovat kyllä maailmal-la kysyttyjä, mutta eivät oikeastaan itse salamalaitteen vuoksi, vaan siksi, että salama täydentää kameraa. Mielellään kokonaisuus on alkuperäispakkauksessa ja kunnoltaan virheetön. 

Westlichtillä eli nykyisellä Leitz-auctionilla on ollut salamalaitteita parikymmentä yhteensä 38 huutokaupassa 20 vuoden aikana. Lähinnä ne on myyty kameroiden oheislaitteina, jolloin ne ovat lisänneet kokonaispaketin hintaa.

Ebayssä Leitzin lamppusalamalaitteet maksavat noin sadasta eurosta 350 euroon, joka onkin sitten New Yorkissa 1939 valmistettu Leitzin malli Blitz VI laatikkoineen. Rolleiflexin Rolleiflashin hinta ei ole selvästikään vakiintunut, koska se vaihtelee parista kympistä noin sataseen. Pienistä vintage-lamppusalamoista - kuten sinänsä nätistä Agfa Tullystä – pyydetään kymmenisen euroa. Yleisesti voi sanoa, että tarjontaa ei ole järin paljon, mutta kysyntää vielä vähemmän. 

E.Leitz New York Flash Unit 'BLITZ' Model VI, 1939. Leitzin vuonna 1939 valmistama Blitz VI oli merkkikohtaisesti synkronoitu Leica II a ja b -malleihin. Kuva: www.leicashop.com.

Kesäkuun kamera 2021

Contessa Piccolette Contessa-Nettelin Piccolette on kaartuvine pintoineen, ohuine saksitukineen sekä krakeloituine maalipintoineen siroa jugendtyyliä. Kuva © Hannu Sinisalo.

Naisille, erityisesti

Miksi Contessa-Nettelin vuosina 1919-1926 valmistamassa Piccolette-paljekamerasssa on sirot jugendin muodot, kaarelle taivutettu etulauta, hennot saksituet, krakeloitu maalipinta ja jopa tyyppinimi jugendtyyli-sellä tekstifontilla?

Oliko kyseessä erityiselle kohderymälle markkinoitu kameramalli? Vastaus löytyy Contessa-Nettelin vuoden 1925 luettelon kannesta: Piccolette oli suunnattu erityisesti naisille, ja siroutta ajateltiin myynti-valttina.

Tavallisimmin kamerat jaoteltiin aloittelijoiden, harrastajien, puoli-ammattilaisten ja täysammattilaisten välineisiin. Naisia oli ateljee-kuvaajina runsaasti jo 1800-luvulla, mutta nyt yritettiinkin saada naiset mukaan aloittelijoina tai harrastajakuvaajina. Toinen ryhmä, jolle kameroita suunnattiin, olivat partiolaiset: scout-kameroita myytiin Yhdysvalloissa ja Britanniassa 1910-luvun alusta aina 1950-luvulle kymmeninä versioina.

Naisille suunnattujen kameroiden suunnittelu oli sinänsä tarpeetonta, sillä he kuvasivat usein siinä missä miehetkin – etenkin juuri Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Tarkoituksena oli lisätä naiskuvaajien määrää myös muissa maissa.

Contessa Piccolette Kuva © Hannu Sinisalo
Piccolette, mainos 1925 Contessa-Nettelin mainos vuodelta 1925 paljastaa, että kameroita markkinoitiin myös – ja osin erityisesti – naisille.

Kodak lanseerasi markkinoille vuonna 1926 Vanity-sarjan pienet palje-kamerat, joiden muotoilussa kiinnitettiin ensin huomiota värivalikoi-maan. Vanityja sai sinisinä, vihreinä, punaisina, ruskeina ja harmaina. Vuonna 1929 Vanityt pakattiin myyntilaatikkoon, johon kuuluivat myös meikkipeili, puuterirasia sekä huulipunapidin. Vanity-paketti ei kuiten-kaan kantanut kauan, vaan sen tuotanto lopetettiin jo vuonna 1933. Ehkä nimikään Vanity, suomeksi Turhamaisuus, ei osunut.

Länsisaksalainen Petie-pienoiskameroiden valmistaja Walter Kunik palasi aiheeseen Petie Vanity sarjallaan vuonna 1956. Puuterikotelo, peili sekä huulipunapidike olivat nyt osa kamerakoteloa, ja värivalikoi-maa laajennettiin kultaan sekä marmoroituihin maalipintoihin. Petie-kameraa myytiin myös naisten käsilaukkuun upotettuna, koristeelliseen savukkeensytyttimeen ympättynä sekä soittorasiakokonaisuutena. 

Yritykset eivät saaneet vastakaikua, ja Petie Vanitykin häipyi historian kuriositeetiksi jo samana vuonna. 

Näitä Vanity-tyyppinimellä markkinoituja meikki- ja kamerakokonai-suuksia tekivät myös yhdysvaltalainen Ansco vuosina 1928 ja 1950 sekä neuvostoliittolainen Kiev vielä 1980-luvulla nimellä Kiev Vega 2 Vanity set.

Walter Kunik Petie Vanity Saksalainen Walter Kunik suunnitteli vuonna 1956 Petie Vanity -paketin, johon kuului 16 millin filmiä käyttäneen pienoiskameran lisäksi meikkipeili, puuterirasia ja huulipunakotelo. Kuva: www.panomo.com.

Äärimmäisyyksiin meni saksalainen Certo alligaattorinahkaista ja lyyranmuotoista käsilaukkua muistuttavalla Damen-Kamera -mallillaan, jota kokeiltiin vuonna 1906.

Damen-Kameran historia on jäänyt hieman hämäräksi: Sitä myytiin kahdessa koossa – 6 x 9 ja 9 x 12 sentin levyille - ja kolmella nimellä: Saksassa Damen-Kamerana ja Hesekiel Pompadourina sekä Isossa-Britanniassa nimellä Ladies Gem. Kokeiluiden on arvioitu jääneen viiteen valmistettuun kappaleeseen, mutta lukumäärä lienee todelli-suudessa huomattavasti suurempi, todennäköisesti kymmeniä

Certo Damen-Kamera Certo-kameratehtaan Damen-Kamera muistutti suljettuna alligaattorinahkaista ja lyyranmuoista käsilaukkua, mutta avattuna se oli 6 x 9 tai 9 x 12 sentin levykamera. Kuva: www.liveauctioneers.com, kuvayhdistely © Hannu Sinisalo.

Vaikka jokaikinen näistä naisille suunnatuista kameramalleista Piccolettea ja Kodakin Vanitya lukuun ottamatta oli kaupallisesti totaali-nen floppi, niin Minolta lähti leikkiin vielä vuonna 1983 tilaamalla tunneltulta ranskalaiselta muotisuunnittelija Andres Courregesilta (1923-2016) kuoret kiekkokameraan Minolta Disc-7. Kahdesta erilai-sesta (mallit AC-101 ja AC-301) ja sinänsä tyylikkäästä sekä moder-nista lopputuloksesta huolimatta nämä Courreges-kameratkin jäivät myynniltään vaatimattomiksi.

Mitä kaikista yrityksistä jäi käteen? Kaupallisesti ei juuri mitään: myyntiä olemattomasti, parhaimmillaan vähän.

Vähän tarkoittaa harvinaista, ja siitä syystä keräilyarvot ovat pompan-neet korkeiksi. Collectiblend.com sivuston mukaan toteutuneissa huutokaupoissa on Kodakin ja Minoltan mallit saanut muutamalla satasella sekä Kunikit, Anscot ja Kievit tuhannella tai parilla, ja Certon Damen-Kamerasta pitää kaivaa useampi kymppitonni. 

Minolta kutsui 1983 ranskalaisen muotisuunnittelija Andres Courregesin muotoilemaan kiekkokameraan Disc-7 uudet kuoret. Tuloksena olivat kuvassa näkyvä Minolta Courreges AC 301 sekä rinnakkaismalli AC-101. Edessä keskellä on kuvassa harmaana näkyvä peili selfieiden ottamiseksi! Kuva © Hannu Sinisalo.

Toukokuun kamera 2021

Kodak Hawk-Eye 2C on niin peruskamera kuin vain voi. Musta laatikko on musta laatikko. Kuva: Hannu Sinisalo.

Musta laatikko

Aloitin muotoiltujen design-kameroiden kokoelman yksinkertaisim-masta päästä: musta laatikko on musta laatikko. Siis laatikkokamera.

Kodakin eli Eastman Kodak Companyn Hawk-Eye 2C, jota valmistettiin 1924-1934, on niin primitiivinen kuin kamera voi olla. Musta laatikko tukevasta pahvista, päällykset mustaa nahkajäljitelmää, nahkainen musta kahva kameramallin logolla, yksi etsin, yksi aukko, yksi valotusaika, yksilinssinen meniscus-optiikka. Takaosa aukeaa 120-rullafilmille.

Pahvi-, puu- tai metallirunkoisia ja myöhemmin bakeliittisia malleja tuotettiin liukuhihnalta harrastajille 1890-luvulta aina 1950-luvulle. Rullafilmin tulo markkinoille 1888 räjäytti laatikkokameramarkkinat.

Ensimmäisenä ehti Kodak tunnuksettomalla 6x6 filmikoon mallillaan kesäkuussa 1888, kun alkuperäinen rullafilmin keksijä David Houston oli lisensioinut patenttinsa George Eastmanille.

Laatikkokameroita tehtailtiin sadoissa tuotantolaitoksissa, ja niiden lukumäärä lienee ollut kymmeniä jollei satoja miljoonia. Mustien laatikoiden merkitys on siinä, että ne antoivat tavalliselle kansalaiselle mahdollisuuden kuvata omaa elämänpiiriänsä ilman teknisiä erityistaitoja ja rahatukkoja.

Onko näitä sitten mitään mieltä kerätä? Maailma tuntuu olevan täynnä mustia laatikoita, joita kukaan ei halua.

Ei aivan näinkään. Netissä on Facebookissa oma Box camera collectors -sivusto, jossa on tuhatkunta jäsentä.

Jos rakentaa kokoelman laatikkokameroista, keskeistä on punaisen langan löytäminen. Idea tekee kokoelman: yksi valmistaja tai yksi valmistusmaa tai värivariaatiot tai art deco -tyyli tai teemaetulauta tai maahantuojaleimat. Ja niin edelleen.

Mustaan laatikoon kyllästyttiin jo 1920-luvulla, ja päällisiin alkoi ilmestyä värivariaatioita: punaisia, sinisiä, vihreitä ja ruskeita. Värillisten laatikkokameroiden määrä on rajallinen.

Laatikoiden etulaudat saivat myös erilaisia kuviointeja 1920-luvulta lähtien. Art deco -geometriaa näkee suhteellisen usein. Erilaisia teemaetulautoja on omistettu esimerkiksi maailmannäyttelyille, partiolaisille, tunnetuille henkilöille kuten George Washingtonille, merkittäville rakennuksille kuten Capitol Hillin kongressitalolle tai fiktiivisille sankareille Mikki Hiirestä Hopalong Cassidyyn.

Laatikkokameroista löytyy myös perusboksia teknisesti monimutkai-sempia versioita. Joihinkin maahantuoja tai vähittäismyyjä on lisännyt omat merkkinsä: Suomeenkin 1930-luvulla tuodusta Kodak Hawk-Eye-Major 620:stä löytyy neljä erilaista Näpsä-merkkiä.

Mallien nimikylteissä on myös omaa hauskuuttaan, jos sille tielle lähtee: kaikkea löytyy Majesticistä Darlingiin.

Laatikkokameran muotoilijan selville saaminen on hankalaa. Ainoastaan Kodakin Beau Brownien designeri Walter Dorwin Teague (1883-1960) tunnetaan hyvin. Teague oli arkkkitehti ja teollisuus-muotoilija, joka suunnitteli muun muassa Fordin osaston 1939-40 New Yorkin maailmannäyttelyyn sekä Steinway-flyygeleitä.

Hinta on myyjän ja ostajan välinen sopimus, mutta parhaiten osviittoja antaa sivusto www.collectiblend.com, joka on listannut lähes kaikki tunnetut kameramallit. Collectiblendillä on kolme hintakategoriaa kunnon mukaan: keskiverto, erittäin hyvä ja uusi. Sivusto ilmoittaa myös kunkin kameramallin kaikki toteutuneet (!) huutokauppahinnat vuodesta 2000. Myyntien kuntoluokitukset ovat A-B-C +/- -tarken-nuksineen.

Collectiblendin tarkkuutta osoittaa, että esimerkiksi Kodakin Hawk-Eye -malleja on noin 80. McKeownin painetusta luettelosta niitä löytyi 36.

Keskivertokin kunto tarkoittaa laatikkokamerassa sitä, että päälliset ovat ehjät, nurkissa ei ole kulumajälkiä, hihna on alkuperäinen rispaantumattomine kiinnitinkohtineen sekä etsimen tai etsinten tähyslasit ovat paikoillaan.

Laatikkokamerat ovat yleisesti sangen edullisia, mutta täyskuntoiset ja erikoisemmat mallit liikkuvat satasissa, eivät kympeissä. Laatikoiden viehätys on siinä, että hyvin suunnitellen niistä voi rakentaa kiinnos-tavia kokonaisuuksia. Ja opettivathan ne kansan kuvaamaan.

Hannu Sinisalo

Pete Graysonin kokoelma kattaa Kodakin art deco -tyylisen Beau Brownien kahden negatiivikoon kaikki värivariaatiot. Kuva: Pete Graysonin Facebook-sivu.
Etulautakruusailussa pisimmälle meni lännensankari Hopalong Cassidy -kamera vuonna 1950. Valmistaja oli chicagolainen Jack Galter. Kuva: www.hakes.com.
Hasselblad Svea vuodelta 1897 on göteborgilaisen Hugo Svenssonin tuotantoa, jota Arvid Hasselblad myi. Arvid oli Victor Hasselbladin isoisä. Kuva: www.bukowskis.com.