Linhof - hieno ison koon kamera osaajille ja opettelijoille

Ison koon kuvaus on taas muodissa ja ison koon kamerat haussa. Mielestäni hienoin ja kätevin ison koon kamera on Linhof Technika 9x12.
Valentin Linhof perusti Müncheniin hienomekaanisen tehtaan 1885 ja valmisti siellä ensin sulkimia ja sitten kokometallisia kameroita ja lisävälineitä. 1932 tehtaalle tuli suunnittelijaksi Nikolaus Karpf joka alkoi kehittää kokoon taittuvaa kameraa edelleen.

Vuonna 1934 syntyi Linhof Technika, jossa oli ensimmäistä kertaa kääntyvä takalauta: pysty- ja vaakakuvien ottoa varten käännettiin vain takalautaa 90° eikä sitä tarvinnut enää irrottaa. Lisäksi kamerassa oli sekä objektiivipitimessä että takalaudassa kääntö- ja siirtomahdollisuuksia. Sodan jälkeen tuli markkinoille Linhof Super Technika, jossa oli kytketty etäisyysmittari. Technika oli mekaanisen kehityksensä huipulla 50-luvulla, jolloin kameroista valmistettiin myös esimerkiksi tropiikin ja autoklaavin kestäviä. Technika on hienomekaniikan huippu, jokainen osa ruuveja myöten on tehty sellaisella tarkkuudella jollaisesta muut tehtaat eivät edes ole uneksineet.

Malleja on neljä: Technika III (jota on 5 eri alamallia) tehtiin sodan jälkeisestä ajasta vuoteen -56, IV 56-64 ja V vuoteen 1976, jolloin markkinoille 1972 tullut Master Technika korvasi sen. Kaikki ovat varsin samannäköisiä ja useimmat lisävälineet sopivat kaikkiin kameroihin, mutta Technika III objektiivilauta ei sovi uudempiin malleihin. Eroina on säätöjen määrä, uudemmissa malleissa on aina parannettu siirtoja ja siirtimiä ja etulautaa tukevoitettu. Suomessa on aika paljon 9x12 Linhof Super Technikoita 50- ja 60 -luvuilta, jolloin niitä hankittiin valokuvaamoihin ja lehtikäyttöön.

Vanhoissa malleissa III on laajakulmaisten objektiivien käyttö vaikeaa, tarkennus ei tahdo onnistua. Objektiivi on työnnettävä niin syvälle kameran runkoon, ettei sitä helposti voi liikuttaa. Tätä varten valmistettiin erillinen tarkennuspalje, joka kiinnitettiin objektiivin tilalle, ja siihen sitten kuvausobjektiivi. Ajatus on hyvä, mutta käytäntö tosiasiassa varsin hankalaa. Lisävaikeutena mallien III käytössä on pieni objektiiviaukko, vanhat laajakulmaobjektiivit eivät kovin valovoimaisia olleet, f:8, f 6,8 jne. Siksi näillä vanhoilla malleilla ei voi kuvata uusilla valovoimaisilla laajakulmilla, objektiivilaudan aukko on liian pieni. Myös liikutukset, varsinkin etulaudan nostonuppi, tahtovat jäädä etulaudan leveän ja tukevan pidinkaaren varjoon. Kaikki mallit III on helppo erottaa uudemmista: takalaudan käännön vapautusnupit on aina lieriön mallisia, uudemmissa malleissa nupit kaventuvat ylöspäin. Tosin Linhof on siitä hauska kamera, että ihan varma siitä ei voi olla, tehtaalta sai sovitettuja osia, ja erilaisia muunnospaketteja vanhojen mallien uudistamiseksi. Esimerkiksi 1960 - luvulla, kun maailmalla alettiin lopullisesti luopua ohuista ja vääntyilevistä peltikaseteista paksumpiin ja kestävämpiin kaksipuolisiin muovisiin, tehdas toimitti tietysti vaihtoperäsarjan kaikille kolmelle päämallilleen: 6x9, 9x12 ja 13x18 kameroihinsa. Ja tietysti niitä toimitettiin myös tuumamitoitettuina...

Vanhoissa malleissa myös objektiivin asettaminen äärettömään on vaikeampaa. Kun objektiivi on asetettu kameraan, painetaan objektiivilaudan pitimen alareunassa olevaa nuppia ja samalla vedetään objektiivilauta liu'ussa olevaan koloon. Kolo oli kaiverrettu ja asetettu oikeaan kohtaan jo tehtaalla tai valtuutetussa huollossa. Ja koska se ei aina asettunut riittävän oikeaan kohtaan, saattaa Linhof-objektiivin sulkimen edessä tai takana olla prikkoja äärettömän tavoittamiseksi. Suljinhuoltojen yhteydessä ne pitää asettaa paikoilleen, muuten ei etäisyysmittari toimi oikein. Tähyslasikuvaukselle siitä ei ole mitään haittaa.

Etulaudan kallistus siirtyi optiselle akselille mallissa IV, jossa on myös etulaudan kääntöjä suurennettu. Uusissa malleissa etulauta vedetään ulos ja pysäytetään itse asennettavilla stoppareilla, silloin objektiivi tarkentuu äärettömään. 60-luvun lopulla ammattikuvaajat alkoivat siirtyä 6x7 kameroihin ja ison koon käyttö studioissa alkoi vähentyä. Technikoita ei enää ostettu juuri lainkaan, Master Technikaa on tietojeni mukaan tuotu Suomeen peräti kahdeksan kappaletta v. 1972 lähtien!

Technikoita tehtiin myös 6x9 negatiivikokoa varten. Ne ovat hieman eri näköisiä kuin 9x12 kamerat, eivät paljon pienempiä mutta niissä on vähemmän siirtomahdollisuuksia, etulaudan käännöt ovat vähäisempiä. 6x9 Technikoita hankkivat myös vakavat harrastajat käyttöönsä ja niitä on varmaan Suomessa yhtä paljon kuin 9x12 kameroitakin. Pienempiin Technikoihin moni osti kolmen Zeiss huippuobjektiivin sarjan: 4,5/ 53mm Biogon, 2,8/105mm Planar ja 4/180mm Sonnar. 6x9 koolle suunniteltuna sarja oli halvempi kuin vastaava Zeiss-sarja 9x12 kuvia varten oli. Kameroita joissa on kaikki kolme objektiivia mukana on viime aikoina ollut liikkeellä aika mukavasti; se tarkoittaa kolme - neljä kokoonpanoa vuodessa. 6x9 Technikaa voi käyttää käsikamerana ihan oikeasti, sen etsin on suuri ja kirkas ja siinä on yhdistetty mittaetsin ja helokehä.. Kevyttä 1850 gramman kameraa (runko) pidellään anatomisella kahvalla vasemmalla kädellä, jolla myös suoritetaan laukaisu ja tarkennus ja säädöt tehdään oikealla kädellä. Harvinainen 70-luvun malli on Technika 70, siinä on etsimessä näkyvä valotusmittari ja kolme vaihdettavaa helokehää, ja joitakin muita pieniä muunnoksia tavalliseen 6x9 Technikaan verrattuna.

Tehdas valmisti myös Studie-mallia sekä 6x9, että 9x12 kameroista. Se on käytännössä sama kamera, mutta ilman etäisyysmittaria. Näitä malleja myytiin sellaisille kuvaajille, jotka vasta aloittivat suuren koon kuvaamisen, eivätkä katsoneet tarvitsevansa mittaria. Hinta saatiin jonkin verran halvemmaksi, etäisyysmittarimallit tilattiin usein valmiina valikoimana mittaveitsineen suoraan tehtaalta.

Tässä onkin hyvä kertoa objektiivien laadusta: objektiiveja valmistavat tehtaat toimittivat tuotteensa Linhofille Müncheniin, jossa suoritettiin jokaiselle objektiiville testi. Vain sellaisiin objektiiveihin, jotka täyttivät Linhofin vaatimukset, kaiverrettiin kolme väriraitaa ja Technika teksti. Siten jokainen tällainen objektiivi on sarjansa, luokkansa kärkipäätä, Symmar, jossa on kaiverrukset, on parempi kuin samanlaiset Symmarit keskimäärin omassa sarjassaan. Tosin minun on myönnettävä, etten tiedä kuinka suuri hylkäysprosentti todellisuudessa oli. Siksi kannattaa tutustua ja ainakin koekäyttää vanhat, mukana olevat objektiivit, Linhofiin ei tehtaalta toimitettu kuin Zeiss-, Schneider-, Rodenstock- ja Voigtländer-objektiiveja. Monet näistä vanhoista objektiiveista tekevät edelleen aivan hyviä kuvia, ehkä sellaisia "vanhanaikaisen romanttisia". Ne oli päällystetty vain yhdellä tai parilla heijastuskalvolla, ja ero nykyisiin kontrastikkaisiin ja eri lailla värit toistaviin on selvä. Kyllä tällaisella vanhanaikaisella objektiivillakin silti ihan hyviä värikuvia ottaa, mutta voi olla että nykyaikainen skanneri katselee vanhanaikaista kuvaa vähän eri tavalla.

Linhof teki myös isomman koon Technikoita 13x18 kuvakoolle, mutta niitä on Suomessa vain muutama kappale. Suomessa ei riennetty mukaan Linhofin saksalaiseen tyyliin, jossa oltiin sitä mieltä, että paino-originaalin minimikoko oli 13x18 cm, sitä pienemmistä negoista tai dioista ei kunnollista painotuotetta voinut suorittaa. Suomalaiset kuvaajat jäivät suurimmaksi osaksi 9x12 cm kokoon ja siksi isompia ei monta myyty. Muutaman olen kuitenkin nähnyt ja yhden itse modifioinutkin, etäisyysmittari poistettiin ja kameraa kevennettiin. Tällainen 13x18 cm Technika näet painaa jonkin verran, pelkkä runko 5500 g ja kuvausta varten siihen asennetaan siis objektiivi, filmikasetti, yleisetsin ja mahdolliset käsikahvat. Tehtaan hienoissa, ja runsaissa, esitteissä on aivan totta kuvia, kuinka juuri tällaisella kameralla otetaan hyviä urheilukuvia Münchenin stadionilla.

Jos löytää tällaisen ison kameramallin, kannattaa olla tarkkana jos hankkii siihen uusia vanhoja objektiiveja. Aivan samalla tyyppinimellä ja valovoimalla nimittäin myytiin kahta eri piirtoympyrää tekeviä objektiiveja. Siksi olisi aina syytä tarkistaa 13x18 kameraan linssejä hankittaessa, että objektiivi ei vaan ole vain 9x12 mallinen.

Tällainen ison koon kamera on komea näky nahkaisessa varustelaukussaan. Tehdas näet aikansa tapaan tuotti tietysti myös erilaisia kameralaukkuja, kolme-neljä mallia kullekin kovakoolle. Ja koska laukut olivat tehty/teetetty Linhofin vaatimusten mukaan, ne varsin usein ovat kestäneet aikaa varsin hyvin. Nahat ovat säilyneet ja sisuksia voi vielä asetella. Tosin ne on suunniteltu niin täsmällisesti, että kameraa ja kaikkia siihen mahtuvia lisävarusteita pakatessa on syytä ensin opetella oikea pakkaustapa tehtaan esitteestä! Kulkemaan saa, ellei nyt kevyesti, niin ainakin kerralla esimerkiksi yhden kameran, tusinan verran laakakasetteja, kaksi rullafilmiperää, käsikahvan, suotimia ja vastavalosuojan, rullafilmejä ja tilaa vielä jääkin.

Kaikkien Technikoiden tarkentaminen on helppoa, se suoritetaan isolla tarkennusrullalla joka pyörii keveästi mutta täsmällisesti. Linhofin laatu erottuu juuri tällaisissa yksityiskohdissa, kokonaan metallista tehty kamera ja tarkennusjärjestelmä kestää käytössä vuodesta toiseen. Vanhoissa malleissa on rullia vain yksi, Technika III uusimmissa versioissa on yksi etulaudan molemmilla puolilla.

Kaikkiin Technikoihin voi tilatessa valita mieleisensä objektiivivalikoiman, johon tehtaalta toimitettiin jokaista objektiivia varten oma mittaveitsi. Technikaa hankkiessa on aina tarkistettava rungon, objektiivien ja veitsien numerot. Tehtaalla valmistetut mittaveitset on numeroitu niin, että objektiivin numero on veitsen tyvessä ja kameran numero veitsen alapuolella. Etäisyysmittaria harva käyttää, mutta jotkut Technika-mallit voi sulkea vain veitsen ollessa paikallaan. Osa mittaveitsistä on jälkikäteen Suomessa hiottuja, ja jos ne on valmistettu valtuutetussa huollossa, ne ovat yhtä tarkkoja kuin tehtaalla hiotutkin. Veitset eivät ole keskenään vaihtokelpoisia ennen mallia V, ja jos ne toimivat oikein se on sattumaa, seuraava veitsi ei välttämättä osu kohdalleen.

Vaikka edellä onkin ollut paljon puhetta mittaveitsistä, en ole juuri kenenkään nähnyt tai kuullut niitä käyttävän, vaan kaikki käyttävät tähyslasia. Mittari kehitettiin lehtikuvaajien käyttöön, vielä 1950-luvullahan 9x12 oli tavallinen pressikamera. Nykyään ison koon kuvaajat ottavat harkiten kuvia ja käyttävät kameran kääntömahdollisuuksia, silloin mittari jää pois käytöstä. Itse olen käyttänyt oman Master Technikani mittaria kerran; kuvasin ystäväparistani hääkuvan ja tarkistin tarkennuksen.


Technikalla kuvaamaan


Kuvaus käy näin: otetaan jalusta esille ja avataan se, sitten Technika laukusta, avataan se ja asennetaan jalustalle. Valitaan sopiva objektiivi, asennetaan sen mittaveitsi kameraan ja objektiivi paikalleen. 6x9 kameroissa mittaveitsi on kolmen objektiivin yhteinen lautanen. Tarkennetaan etäisyysmittarilla ja sommittelu suoritetaan kameran varustekenkään kiinnitettävällä yleisetsimellä tai avataan kuilu ja tarkennetaan ja sommitellaan tähyslasille kuten muillakin isoilla kameroilla ja säädetään ja käännetään. Ja sitten kuvaus tavalliseen tapaan, kasetti paikalleen, suljin kiinni, ja niin edelleen.

Technikoissa on palkkikameran tapaan kääntöjä, ei niin paljoa, mutta riittävästi. Monet luontokuvaajat, Ojutkangas ja kumppanit, käyttävät juuri Technikaa, koska sen saa kokoon ja kuljettaminen on helpompaa. Kokometallinen rakenne tukevoittaa kameraa käytössä ja suojaa sitä kuljetuksissa. Takalauta kääntyy 15°, mutta siirtoja ei ole. Mallien IV, V ja Master etulaudoissa taas on kaikki siirrot ja käännöt, lauta nousee ja laskee, kääntyy molempiin suuntiin 15° ja kallistuu. Kääntöjä voi vielä lisätä vapauttamalla etukannen ja kääntämällä sitä 18° alaspäin. Liikutusvarat ovat useimmiten ihan kelvolliset, uskaliaimpiin studiokuvauksiin ne eivät pärjää, mutta ulkona ne riittävät hyvin. Liikutuksien rajoituksista on myös taloudellista hyötyä: useimpien objektiivien liikutusvarat ovat riittävät ja uudet hienot ja kalliit objektiivit joiden siirtoympyrä antaa panna palkeen solmuun eivät ole tarpeen.

Kuvaamiseen tarvitaan myös lisävälineitä ja tarvikkeita. Ja sellaisia tehdas tuotti, sen hinnastoissa on kaikki mahdollisesti tarvittava ja hieman enemmänkin. Laakafilmi asennettiin Linhofin omiin, toista senttiä paksuihin tukeviin metallirunkoisiin kasetteihin. Niissä filmitason oli tietysti tehtaan tavan mukaan 1/100 mm tarkkuudella säädetty. Ne ovat hyviä ja kestäviä, ainoastaan tiivisteen valonpitävyys on syytä tarkistaa. Ja jos se vuotaa, kasetin voi avata ja asentaa siihen uuden samettinauhan. Kuvasta tulee parempi jos muistaa käyttää vastavalosuojaa, ja jotkut vielä suodinta objektiivin edessä. No molempia tehdas tuotti ja rakensi erittäin moniosaisen järjestelmän. Siinä oli varsinaisia vastavalosuojia vain muutama, niitä sovitettiin eri soviterenkailla kymmeniin erilaisiin vaihtoehtoihin. Ja suotimet sovitettiin vielä samaan järjestelmään, ja pääasiallinen valmistusmateriaali oli tietysti metalli. Uudemmat vastavalosuojat olivat jo muovisia.

Kamera on hyvä asettaa tukevalle jalustalle, joiden valmistus oli alkanut jo ennen toista maailmansotaa. Jalustojen mallivalikoima on laaja, pienestä, mutta tietysti 6x9 cm Technikan tukevasti pitävästä minijalustasta aina kolmen metrin korkeuteen ulottuviin ja pari 18x24 palkkikameraa ja kuvaajan kannatteleviin studiojalustoihin saakka. No oman kameramme kiinnitämme tietysti Linhofin tukevaan ja painavaan kuulaniveleen, ja kuvaus voi alkaa.

Kotiin palattuamme otamme kameran taas ulos varustelaukusta, menemme rungon ja filmikasettien kanssa pimiöön. Siellä ensin kehitämme filmit, kuivaamme ne ja alamme kohta suurentaa otoksiamme. Tässä välissä on tunnustettava, että Linhof ei valmistanut kehitysvälineitä, ne ovat vierasta merkkiä. Mutta suurentamista varten kierrämme Linhofin reprojalustan kamerapitimen alas, kiinnitämme Technikamme siihen ja kameraan tulee tähyslasin tilalle suurennuspää. Siis sellainen valopää, johon asennamme filmin suurentamista varten. Pimiössä on valmiina hyvä, Linhofilta ostettu suurennusobjektiivi, jonka kiinnitämme objektiivin pitimeen. Ja suuren koon kuvien suurentaminen voi alkaa...


Mitä Linhofit maksavat?


Paljon tai vähän, tapauksen mukaan. Käytännössä jokainen Technika on oma kokonaisuutensa, mutta koska niistä vuosien aikana usein on poistettu osia tai hankittu uusia, hinta vaihtelee laveassa haarukassa. Jotain osviittaa annan kumminkin: Technika III, joka on hieman kömpelö käyttää, maksaa objektiiveista riippuen 300 eurosta ylöspäin. Objektiiveja vanhempiin malleihin kannattaa katsella harkiten, ne eivät laadultaan oikein vastaa uusia tavoitteita ja ovat usein ylihinnoiteltuja. Technika III objektiiviaukko on myös liian pieni uusille objektiiveille.

Mallit IV ja V ovat monipuolisempia, uudempia ja siksi parempikuntoisiakin. Sellaisten peruslähtöhinta voi olla jossain 500 eurosta ylöspäin. Näihin saa myös uusia objektiivilautoja, joten niihin voi sovittaa uusimmatkin linssit. Master Technikat maksavat uusina yli 4000 euroa, joten käytetyllä on hintaa samassa suhteessa. Tiedän muutaman Masterin vaihtaneen omistajaa noin 2000 eurolla, mutta niissä kaupoissa vaihdettiin myös tavaraa toiseen, joten hinta on vain arvio.

6x9 Technikoiden hinnat ovat samaa luokkaa, mutta hienon Zeiss-sarjan ostaja joutuu maksamaan 700 - 1000 euron välillä. Rullafilmikasetit maksavat 100 - 200 , 6x9 ja 9x12 kameroiden kasetit eivät ole keskenään vaihdettavia. Lisäksi kasetteja on valmistusvuosien kuluessa paranneltu, vanhoissa filmiä siirretään nupilla, uusissa siirtovivulla.

Linhof Technika on painavampi kuin puukamera, mutta sen kestävyys on aina parempi. 60-luvun metalli ei taivu kosteudessa eikä väänny tuulessa. Sellaisen käsitteleminen antaa tunteen kadonneesta käsityötaidosta, enää ei edes Linhofin tehtaalla hiota liukuja käsityönä tai soviteta laakakasetin painikelevyä kahdeksasta kohtaa 1/100 mm tarkkuudella! Mutta koska näitä ihmeitä on saatavissa, mikset hankkisi sellaista ja opettelisit kuvaamaan rauhallisesti todella sävykkäitä kuvia?

© 2002 Ossi Asikainen & Suomen Valokuvahistoriallinen Yhdistys